»Mitä! James Harrodko?» huudahti Jack iloisesti.
»Kyllä, juuri hän», oli ripeä vastaus.
»Ja te väitätte kuuluvanne hänen joukkoonsa?» kysyi Jack katsoen miestä läpitunkevasti.
»Niin, herra.»
»Onko hän käskenyt teitä ampumaan jokaisen intiaanin, minkä näette?»
»Ei, totta vieköön, ja jos syytätte minua semmoisesta pirullisuudesta, niin teette suuren erehdyksen», vastasi mies synkän näköisenä.
»Hyvä on, mutta mitä tämä sitten merkitsee?» kiivasteli Jack osoittaen heidän jaloissaan makaavaa puolitajutonta shawneeta.
»Se oli aivan sattuma, kuten olen teille kertova, jos vain tahdotte kuunnella minua», vastasi metsästäjä synkästi.
»En ole milloinkaan tahtonut tuomita ketään häntä kuulematta, joten saatte kertoa, miksi tämän teitte.»
»Hyvä! Poistuin Harrodsburgista noin viikko sitten», aloitti metsästäjä kertomuksensa, »ja olen metsästänyt matkan varrella virtaa alaspäin toivoen päästyäni Ohio-virralle tapaavani siellä jonkun alaspäin matkaavan veneen, jossa voisin päästä New Orleansiin. Sieltä pääsen laivalla pian Uuteen Englantiin ja sieltä Virginiaan, josta olen tullut. No niin. Olin noin neljännestunti sitten juuri kahlannut tuon puron poikki, kun löysin hirven jälkiä, ja otaksun, että ne olivat samoja eläimiä, joita tekin ajoitte. Seurasin jälkiä juosten», jatkoi metsästäjä puhuen harkitusti mutta jonkun verran kiihtyneesti, »ja pääsin lopulta viidenkymmenen kyynärän päähän otuksista. Kätkeydyin korkeaan heinikkoon ja tähtäsin juuri lähinnä olevaa, kun kuulin jotakin risahtelua selkäni takaa. Käännyin ympäri ja näin yhden intiaanin tulevan hiipien sitä paikkaa kohti, johon olin ryöminyt. Hänellä oli pyssy valmiina ja äkkiä pisti päähäni, että hän oli saalistamassa juuri minun päänahkaani, sillä tiedättehän, vieras, intiaanein mielityötä olevan metsästää meitä valkoisia miehiä samoin kun me metsästämme riistaamme. Siten joutui minun vanha toverini Bill Rawsonkin kuoleman omaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, että minä olin vähän liian hätäinen nähdessäni intiaanin tulevan.»