Intiaanit eivät olleet kanoottia huomaavinaan ja se kuului epäilemättä heidän suunnitelmaansa saadakseen sen avulla houkutelluksi puolustajat varustuksesta ulos. Jos he olisivat hyökänneet kanootin kimppuun, niin heidän läsnäolonsa olisi tullut heti ilmi. Nuo kavalat intiaanit tiesivät vallan hyvin, että jos heitä ei huomattaisi ennenkuin lähestyvät miehet olivat saapuneet lähelle jokea, niin he voisivat ajaa nämä hurjassa paossa takaisin ja päästä heidän mukanaan portista sisään.
Alleynen tarkoitus oli tehdä tyhjäksi tämä turmiollinen suunnitelma jos suinkin mahdollista. Mutta tilanne oli melkein toivoton, sillä intiaanit olivat hänen ja niiden miesten välillä, jotka hän halusi pelastaa. Siitä huolimatta hänen päätöksensä ei horjunut, ja vaikka hänen sydämensä löi haljetakseen ja hänen kätensä vapisivat jännityksestä, niin oli hän, päästäen melan kädestään ja tarttuen pyssyynsä, valmis joko onnistumaan tahi kuolemaan. Samassa kun kanootti kosketti laituriin Jack hyppäsi kevyesti ylös, ja sidottuaan kanootin kiinni meni hän nopeasti kaitaista siltaa myöten maihin.
Sillalla ei näkynyt yhtään vihollista, sillä heidät olisi voitu huomata varustuksesta, ja oli niin valoisaa, että Jack näki useiden tummien olentojen väijyvän tien molemmin puolin.
Jack tiesi niiden olevan intiaaneja, jotka todennäköisesti vain odottivat hänen tulevan lähemmäksi, jolloin he hyppäisivät sillalle ja ottaisivat hänet vangiksi tahi tappaisivat hänet.
Se oli jännittävä hetki, mutta onni suosii usein rohkeaa, ja Jackin huimapäinen rohkeus auttoi häntä. Intiaaneille, jotka eivät milloinkaan tahallaan antaudu vaaraan, oli hänen rohkea tekonsa vallan käsittämätön. He olivat todellakin niin ihmeissään ja ymmällään, että he eivät ehtineet tehdä mitään, ennenkuin hän oli melkein päässyt heidän ohi. Sitten he äkkiä selvisivät hetkellisestä tylsyydestään, ja kiivettyään sillalle ja jokitörmää ylös he koettivat kaikella muotoa saada hänet vangiksi tahi tappaa hänet. Mutta Alleyne oli heitä vikkelämpi. Jokainen hermo jännitettynä seurasi hän piilottelevien vihollisten liikkeitä, säästäen voimansa siihen ratkaisevaan hetkeen, jolloin intiaanit, saaliinsa niskaan syöksyvän tiikerin lailla, hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Hyökkäys viivähti vähän kauemmin kuin hän oli laskenut, mutta samassa se alkoi, ja nuorukainen lähti hirven nopeudella juoksemaan varustusta kohti.
»Intiaaneja! Intiaaneja!» huusi hän niin paljon kuin hän jaksoi.
»Juoskaa takaisin henkenne edestä ja sulkekaa portti.»
»Intiaaneja! Intiaaneja!» kertasi huudon se pieni metsästäjäjoukko, joka oli saapunut melkein joelle saakka. Mikäli Jack saattoi nähdä sumuisessa ilmassa, niin joukko kääntyi heti takaisin ja syöksyi varustusta kohti. Nyt seurasi kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta.
Ensimmäisten intiaanein ja nuoren englantilaisen väliä oli tuskin keihään mittaa, ja hänen ja pakenevien metsästäjien väliä oli ehkä kaksi kertaa niin paljon. Paaluaitaukseen oli matkaa tuskin sataa kyynärää, ja niin vainotut kuin vainoojatkin jännittivät kaikki lihaksensa päästäksensä sinne.
Nyt oli Alleynelle hyväksi, ettei hän ollut laiminlyönyt kehittää luontaista juoksutaitoaan. Niin tässä kuin monessa muussakin tilaisuudessa oli se hänelle hyväksi avuksi. Ennenkuin oli juostu puolet matkasta, hän oli ensimmäisten metsästäjien tasalla ja porttikäytävään hän syöksyi jonkun kyynärän heidän edellään.
Portin sisäpuolella oli muutamia urhoollisia miehiä valmiina sulkemaan heti kun heidän toverinsa olivat päässeet sisään. Kaksi pääsi sisään onnellisesti, mutta takimmaisen intiaanit iskivät kuoliaaksi melkein kynnyksellä huolimatta kiivaasta tulesta, jonka muutamat puolustajat alkoivat hyökkääjiä vastaan heti kun he voivat erottaa ystävän vihollisesta.