Uskomattoman lyhyessä ajassa suljettiin ja teljettiin portti, ja jokainen mies kiiruhti ennen määrätylle paikalleen, kaikki noudattaen ripeästi päällikön käskyjä. Hänellä oli kirkas ja päättäväinen ääni sekä vaaroissa karaistuneen ja käskemään tottuneen miehen rauhallinen käytöstapa. Jackin ei tarvinnut kysyä miehen nimeä, vaikka tilaisuus olikin sopiva. Jokin vivahdus hänen kaunissointuisessa äänessään ja hänen tummien silmiensä välähdys loihtivat esiin Johanna Harrodin, Watangan kauniin tytön kuvan.
Mutta pyssyjen paukkeessa, kuulien viheltäessä ja intiaanein sotahuutojen kaikuessa hänen korvissaan ei ollut aikaa lemmen ajatuksille. Vähän aikaa näytti todellakin kuin manalan voimat olisivat päässeet valloilleen. Metsästäjien tuhoa tuottavasta tulesta huolimatta hurjat hyökkääjät kävivät kimppuun tavattomalla päättäväisyydellä ja tarmolla. Raivoissaan siitä, että heidän ensimmäinen yrityksensä hyökätä sisään oli epäonnistunut, ja havaittuaan heitä olevan paljon enemmän kuin puolustajia he uudistivat hyökkäyksensä yhä uudestaan. Mutta joka kerta metsästäjien tuhoisa tuli pakotti heidät perääntymään.
Vihdoin intiaanit tekivät erään rohkeimman päällikkönsä johtamina viimeisen raivoisan hyökkäyksen lannistaakseen pienen puolustusjoukon. He hiipivät pimeän turvissa noin kahdenkymmenen askeleen päähän paaluaitauksesta ja merkin saatuaan hyökkäsivät joka puolelta aitaukselle.
»Nyt, urhoolliset poikani, pysykää lujina! Tämä on heidän viimeinen ponnistuksensa!» huusi Harrod kirkkaalla, sointuvalla äänellään, joka kuului selvästi yli taistelun peloittavan melskeen. Intiaanein ulvonta ja valkoisten miesten uhkaavat huudot sekoittuneina pyssyjen paukkeeseen tekivät paikan todelliseksi helvetiksi.
Vielä hänen puhuessaan kuusi intiaania onnistui kiipeämään paaluaitauksen yli, ja toiset kasasivat kuivia oksia ja muita sytykkeitä portin eteen polttaakseen sen poroksi. »Heittäkää ne takaisin!» karjaisi päällikkö ja näytti esimerkkiä kaatamalla ensimmäisen tungettelijan yhdellä iskulla pyssynsä perästä.
»Tapelkaa miehet! Tapelkaa henkenne edestä!» kuului hänen rohkaiseva huutonsa.
Kaikki näytti todellakin olevan hukassa. Niin pian kuin puolustajat tuhosivat tahi ajoivat takaisin yhden hyökkääjäjoukon, ilmestyi toisia tilalle. Metsästäjät tiesivät, ettei heitä odottaisi ainoastaan kuolema, vaan myös kidutus, jos he joutuisivat raivoisan vihollisensa käsiin. Sentähden taisteli jokainen mies epätoivon vimmalla, ja Alleyne kilpaili urhoollisuudessa joukon parhaiden kanssa.
Kerrankin kun Harrod oli joutunut hirveään kaksinkamppailuun hyökkäystä johtavan päällikön kanssa, niin eräs intiaanisoturi syöksyi paikalle aikoen sotatapparallaan halkaista hänen kallonsa, mutta Jack teki hänen aikeensa tyhjäksi. Hän latasi juuri pyssyään paaluaitauksen pimeässä varjossa ja huomasi intiaanin julman aikeen tämän hyökätessä esiin. Hetkeäkään viivyttelemättä syöksyi Jack hänen tiellensä ja pisti pyssynsä piipun hänen jalkojensa väliin. Intiaani kaatui suinpäin maahan ja jäi puolipyörryksissä makaamaan paikalleen. Hän ei kerinnyt käyttää tapparaansa, joka kirposi hänen kädestään ja sattui hänen omaan päällikköönsä iskien hänet tainnoksiin. Tämän täytyi siten antautua valkoisen vastustajansa armoille.
»Kiitos avusta, ystäväni!» lausui Harrod tyynesti, mutta sydämellisesti
Jackin ryhtyessä jatkamaan pyssynsä latausta.
Heidän päällikkönsä kuolema oli hyökkääjille kova isku, ja kun melkein samalla aikaa ankara raemyrsky meni kylän ylitse sammuttaen portin eteen sytytetyn tulen, niin he pakenivat suinpäin taistelupaikalta.