»Synkkään!» toisti Harrod enemmän itsekseen. »Niin, ehkä se voi tuntua siltä teidänlaisesta nuoresta miehestä, joka on elänyt aivan toisenlaisissa oloissa, mutta minun kotoni on metsä. Minä en voi viihtyä muualla. Ainoa toivoni on saada siellä elää ja päiväni päättää.» Hän lopetti, mutta hetken vielä sen jälkeen kirkasti hänen kasvojaan synnynnäisen metsästäjän ja uudisasukkaan innostus. Jack muisteli vuosia jälkeenpäin hänen hehkuvia sanojaan, sillä tuon uljaan, mutta merkillisen vaatimattoman uudisasukkaan toivo oli täyttyvä. Hän kuoli erämaahan eikä yksikään kumppani ollut mukana hänen viime retkellään. Kukaan ei tiedä, miten kuolema hänet kohtasi, tappoivatko intiaanit hänet vai oliko hänen kuolemansa luonnollinen.
Jack ei yrittänytkään vastata, ja Harrod jatkoi puhettaan heti, mutta aivan toisella äänenpainolla.
»Mitäpä se puhumisesta paranee», sanoi hän. »Ei ole muuta neuvoa kuin pysyä täällä, ellette tahdo menettää päänahkaanne tahi menehtyä kylmään ja nälkään vuoristossa. Tähän vuoden aikaan tarvitaan sillä matkalla kokeneenkin metsästäjän koko kestävyys, joten teidän aikeenne nyt olisi sulaa hulluutta.»
Samassa saapui Boonsborosta kaksi tiedustelijaa aivankuin vahvistamaan hänen sanojaan. He ilmoittivat tavanneensa erään valkoisen miehen päänahattoman ja kankean ruumiin jonkun penikulman päässä virran toisella puolella. Tarkemmista yksityiskohdista päättäen, jotka tiedustelijat kertoivat vastauksina Harrodin kysymyksiin, oli ruumis epäilemättä sen metsästäjän, joka oli niin häpeällisesti jättänyt Alleynen pulaan huomatessaan väijyvät intiaanit. Paetessaan toista vaaraa oli hän selvästi antautunut toiseen pahempaan, kuten hänen onneton loppunsa todisti.
Se oli kaamea vahvistus päällikön sanoille, ja nuoreen englantilaiseen se teki syvän vaikutuksen. Hän päätti noudattaa Harrodin neuvoa ja taipua viisaasti tähän välttämättömyyteen sekä käyttää parhaiten hyödykseen tätä tilannetta, johon sallimus oli hänet asettanut.
Hän otti innolla osaa kaikkiin uudisasukasten harrastuksiin ja jakoi ilolla kaikki vaivat ja kieltäymykset, jotka kuuluvat sellaiseen elämään, kuin myöskin heidän yksinkertaiset hauskuutensakin. Jack ei ainoastaan voittanut puolelleen heidän kunnioitustaan ja rakkauttaan, vaan sai aikansa kulumaan nopeasti ja itselleen todelliseksi hyödyksi. Päälliköstä alkaen oli jokainen varustuksen mies valmis mielihyvällä opettamaan vieraalleen kaikkia eränkäynnin salaisuuksia, niin että sen kaivatun päivän tullessa, jolloin kaikki elvyttävä aurinko ja puhkeavat nuput ilmoittivat kevään saapuneen, Jack tunsi kaikki metsän merkit melkein yhtä hyvin kuin hänen opettajansakin, joista ei kukaan voittanut häntä ampumataidossa, ei ainakaan maaliin ampumisessa. Vaikka ruokajärjestelmä olikin kovin yksitoikkoinen hyvään ja vaihtelevaan ravintoon tottuneelle, niin sen korvasi luja terveys, jonka runsas liikunto ja yksinkertainen ruoka luovat.
Vihdoin koitti se hetki, jolloin Jackin oli sanottava jäähyväiset ystävilleen Harrodsburgissa. Hän teki sen suurella kaipauksella, ja hänen eronsa Harrodista oli erittäin vaikea. Seurusteltuaan läheisesti toistensa kanssa nämä kuukaudet, kaukana sivistyneistä ihmisistä, olivat molemmat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiaan.
Boonsboron vallitettuun kylään oli Harrodsburgista linnuntietä noin kolmekymmentä penikulmaa. Sinne saakka oli Alleynella saattojoukkona kuusi rohkeaa metsästäjää, jotka Boonsboron perustaja, tuo kuuluisa metsästäjä ja tutkija Daniel Boon oli lähettänyt häntä noutamaan. Se oli Harrodin toimenpiteitä, hän kun ei tohtinut heikontaa omaa niukkaa varusväkeään käyttämällä miehiä tähän tarkoitukseen. Boonsboro oli perustettu varhain edellisenä keväänä, ja jonkun viikon myöhemmin oli Harrod alkanut rakentaa varustustaan kauemmaksi länteen päin. Edellinen oli rakennettu muutamien rikkilähteiden lähellä olevalle aukealle, jonka läpi tuo kaunis Kentucky-joki virtasi. Boon työskenteli erään Henderson-nimisen miehen kanssa. Hän oli eräänlainen maakeinottelija ja oli tehnyt intiaanein kanssa sellaisen sopimuksen, että hänelle luovutettiin koko asumaton alue Kentucky- ja Cumberland-jokien välistä. Tämän sopimuksen olivat cherokeesit tehneet kymmenestä tuhannesta punnasta tahi samasta arvosta kauppatavaraa. Toiset intiaanit panivat kuitenkin vastaan. Erittäinkin puhui eräs päällikkö ankarasti sitä vastaan.
»Ovatko cherokeesit todellakin niin hulluja», sanoi hän pontevasti, »että he vaihtavat vanhat metsästysmaansa valkoiselle miehelle, myyvät muukalaisille sen maan, jonka Suuri henki heille lahjoitti? Ugh! Ovatko he aina kauppamiesten ja muukalaisten narreja? Kerran cherokeesit olivat suuri kansa», jatkoi hän tulisella kaunopuheliaisuudella. »He omistivat kaiken maan merestä Ohio-virtaan saakka. Heidän majansa olivat tähtiä lukuisammat, ja viholliset eivät tohtineet ärsyttää heitä. Mutta vähitellen ja vastustamattomasti ovat valkoiset miehet työntäneet heidät takaisin, kunnes he ovat jo saavuttaneet vuoriston. Veljeni, olkaamme viisaita ja olkaamme vahvoja, ennenkuin on liian myöhäistä! Sen varassa on tulevaisuutemme! Jollemme nyt pysäytä valkoisia, valloittavat ja hävittävät he viimeisetkin metsästysmaamme. Riista tapetaan tahi karkoitetaan, ja millä sitten lapsenne elävät?»
Lopetettuaan puheensa kääntyi tuo tulinen päällikkö ympäri ja poistui kokouksesta, joka häpeissään hajausi. Tämä päällikkö saatiin vasta suurilla ponnistuksilla palaamaan takaisin ja suostumaan sopimukseen, joka päivää tahi paria myöhemmin muodollisesti allekirjoitettiin.