Näin se tapahtui siis, että Kentuckyn alue tavallaan avattiin uudisasutuksille. Toiset päälliköt kyllä varoittivat Boonia ja Hendersonia, että heidän ostamansa alue oli »kauhun ja veren maa», jota olisi hyvin hankala asuttaa. He sanoivat sen olevan koillisessa asuvien intiaanein ja cherokeesien asumuksien välillä, ja näiden heimojen välillä oli sota parhaillaan vireillä, niin että cherokeesit eivät menneet vastuuseen niistä tuhotöistä, joita pohjoiset intiaanit mahdollisesti tekisivät.
Nämä synkät ennustukset toteutuivat liiankin tarkkaan. Vasta vuosikausia kestäneen hurjan taistelun jälkeen saatiin intiaanit lopullisesti karkoitetuksi siltä hedelmälliseltä seudulta, joka nyt tunnetaan Kentuckyn ja Tennesseen valtioina. Näissä verisissä kahakoissa olivat hyökkääjinä milloin valkoiset, milloin intiaanit, mutta jälkimmäisten aloitteesta tehtiin siellä ensimmäiset murhat ja väkivallantyöt kun Hendersonin siirtolaiset ensiksi tulivat sinne cherokeesien kanssa tehdyn sopimuksen nojalla.
Näistä tapahtumista oli kulunut noin kaksitoista kuukautta, kun Alleyne saapui Boonin rakentamalle varustukselle. Oltiin huhtikuussa ja maa oli kauneimmillaan. Puut olivat täydessä lehdessä, kukat kukkivat ja ilma oli tuoksua täynnä. Maa oli kauttaaltaan ihana suurine karjanlaitumineen ja silmiä hivelevine kauniine näköaloineen. Jackin huomio kiintyi paaluaitauksen ulkopuolella olevaan erinomaisen suureen jalavaan, jonka oksat ulottuivat laajalle alalle. Se oli, kuten Jack myöhemmin sai selville, Transylvanian uuden siirtokunnan eri osastojen yhteinen neuvottelupaikka. Aluetta nimitettiin siihen aikaan Transylvaniaksi.
Mieluinen yllätys kohtasi Alleynea hänen päästyään portista sisään. Kokoontuneiden metsästäjien ja uudisasukasten joukossa oli eräs, joka oli huomattavasti erilainen ja kookkaampi kuin toiset. Mies ei ollut kukaan muu kuin Simon Kenton. Niin, tuosta jättiläiskoosta ja melkein kuninkaallisesta ryhdistä ei voinut erehtyä. Se oli tuo mahtava metsästäjä, jota Jack oli jo kuolleena surrut. Tosin hän oli nyt vain varjo entisestään. Hänen pukunsa riippui väljänä hänen pitkän ja laihan vartalonsa päällä, ja vaivat ja kärsimykset olivat painaneet syvät jäljet hänen kalpeisiin kasvoihinsa. Mutta hänen terävä katseensa ilmaisi, että miehen lannistumaton henki oli vielä jäljellä, ja hänen ystävällinen hymynsä oli yhtä kirkas kuin milloinkaan, kun hän, tuntiessaan englantilaisen ystävänsä, käsi ojona tuli tervehtimään häntä.
»Oletteko todellakin Kenton?» huudahti Jack tarttuessaan metsästäjän ojennettuun käteen, jota hän sydämellisesti pudisti. »Olin jo melkein varma, että jouduitte silloin tuhon omaksi. Mutta tehän vasta huonon näköinen olette! Kaiketikin olette saanut kestää kamalia kärsimyksiä sen jälkeen kuin sinä onnettomana aamuna lähditte luotani Cumberland-joella!»
»Kärsimyksiäkö!» toisti metsästäjä ilmeisellä mielenliikutuksella. »Yksin Jumala tietää, mitä kaikkea olen saanut kestää punanahkojen kynsissä, herra Alleyne. Viikkoina, kuukausina ei henkeni ollut äyrinkään arvoinen. Olen kärsinyt enemmän kuin sata kuolemaa! Mutta kerron teille koko jutun joskus toisen kerran, jos vain haluatte kuulla», lopetti hän äkkiä.
»Olisin kovin halukas siihen», vastasi Jack lämpimästi, »ja ehkäpä teette sen minun mielikseni», lisäsi hän, »niin pian kuin olen tervehtinyt päällikköä.»
»Ja olette saanut jotakin syödäksenne vaelluksenne jälkeen ja kertonut minulle omat seikkailunne», jatkoi Kenton. »Monasti olen teitä ajatellut, herra Alleyne, ja ihmetellyt, kuinka mahtoi teidän käydä sitten kuin olin joutunut noiden shawnee-pirujen vangiksi.»
»Shawneitten, sanoitte?» huudahti Jack. »Ah, sittenkin oli otaksumani oikea. Haluaisin tietää —»
»Kapteeni tulee tuolla», keskeytti Kenton. »Puhukaa hänen kanssaan ensin. Herra Alleyne ja kapteeni Boon», esitteli hän samassa.