Kääntyessään päin näki Jack edessään pitkän, jäntevän ja noin neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, jonka tummat ja terävät silmät näyttivät katsovan aivan läpi. Tämä oli siis Daniel Boon, kuuluisin metsästäjä ja tutkija aarniometsissä, ensimmäinen mies, joka johdatti joukon todellisia uudisasukkaita Kentuckyn kaukaiselle ja hedelmälliselle alueelle, kaukaiseen Länteen, ja perusti sinne ensimmäisen itsehallintoyhteiskunnan. Nuori luutnantti oli usein kuullut hänestä, ja hän oli todellakin ylpeä saadessaan tutustua sellaiseen mieheen.

»Hyvää päivää ja tervetuloa Boonsboroon!» sanoi Boon katsellen nuorta vierastaan ystävällisesti ja samalla tutkivasti. Sitten hän kyseli Harrodin vointia ja tiedusteli talven kulumista Suolaisen joen varrella, lisäten: »Jos tahdotte ruokaa ja lepoa matkanne jälkeen, niin seuratkaa minua.»

Ja mennen edellä suurimpaan mökkiin hän käski erään miehen tuoda vieraalleen lautasellisen paahdettua maissia ja puolikkaan hirvenvasikan reidestä. Sitten päällikkö näytti hänelle pienen huoneen, joka oli erotettu samasta huoneesta, jossa he nyt olivat, ja ilmoitti sen olevan Alleynen käytettävänä niin kauan kuin hän viipyi kylässä. Toivotettuaan sitten hyvää yötä poistui päällikkö. Noin puoli tuntia hänen lähtönsä jälkeen ja juuri kun aurinko laskeutui etempänä olevan metsän taakse, sillä Boonsboro oli aukealle rakennettu, tulivat Kenton ja kolme muuta miestä isompaan huoneeseen, jossa he asuivat. He istuutuivat liedessä palavan tulen ääreen ja ryhtyivät sytyttelemään piippujaan. Jonkun aikaa Alleyne otti osaa yleiseen keskusteluun huonekumppaneittensa kanssa, mutta sitten hän meni omaan makuusuojaansa pyytäen Kentonia yötoverikseen, jolle hän lyhyesti kertoi seikkailunsa, kuten viimemainittu oli pyytänyt. Sitten hän pyysi metsästäjää vuorostaan täyttämään lupauksensa, ja hän sai kuulla kertomuksen, joka piti häntä jännityksessä enemmän kuin tunnin ajan.

XVI.

KENTONIN SEIKKAILUT.

»Kun tuona onnettomana aamuna lähdin leiriltämme Cumberland-joella», alkoi Kenton, »niin olin tuskin kulkenut puolta penikulmaa, kun satuin puhvelin jäljille. Seurasin niitä ja menin erään pienen puron yli ja aavistamatta mitään vaaraa tunkeuduin varovasti toisella puolella olevien pensastojen läpi. Intiaaneista en ollut nähnyt vilaustakaan.

Silloin äkkiä kajahti kamala ulvonta korvissani ja samassa olin punanahkajoukon saartamana. Jokaisen puun ja pensaan takana oli täytynyt olla intiaani piilossa, ja vaikka tappelin hurjasti lyöden ympärilleni raskaalla pyssylläni, voitettiin minut viimein ja jouduin vangiksi.

Vangitsijani osoittautuivat olevan nuoria shawnee-sotureita, jotka palasivat eräältä ryöstöretkeltä Nashboron uudisasutukselle, vaikka on otaksuttu heidän heimonsa elävän sovussa valkoisten kanssa Kanawhan taistelun jälkeen. Mutta sellaisia ovat intiaanein sopimukset aina. Vanhemmat ja vastuunalaisemmat päälliköt eivät kykene pitämään kurissa tuollaisia nuoria hurjapäitä, jotka murhaavat raja-asukkaita ja tekevät kaikenlaista väkivaltaa. Täten joutuvat usein hyvin nopeasti he itse tahi aivan viattomatkin intiaanit koston uhriksi. Siten on epäsopu ikuinen, vaikka en tahdo väittää, että yksin intiaanit olisivat aina alkuunpanijoita.»

»Ah, niin juuri Harrodkin sanoo!» huudahti Jack. »Syytä on yhtä paljon molemmissa, ja raja-asukasten joukossa on niin monta roistoa, että minä uskon sen täydellisesti. Niinmuodoin näyttää aivan toivottomalta saada pitemmäksi aikaa rauhaa maahan. Mutta nyt keskeytin kertomuksenne. Pyydän teitä jatkamaan.»

»No hyvä», jatkoi metsästäjä, »pahaksi onneksi sattui vielä niin, että eräs päällikkö tunsi minut samaksi mieheksi, joka oli joitakin kuukausia aikaisemmin ryöstänyt heidän hevosensa. Tiesin silloin, ettei minulla ollut armoa odotettavissa, ja se olikin totta. Kirkuen ja huutaen he hyökkäsivät päälleni ja hakkasivat minut siniseksi ja punaiseksi. Väsyttyään siihen sitoivat he minut yöksi paaluun niin tiukasti, etten voinut hituistakaan liikahtaa. Mutta vieläkin kauheampaa oli, kun minut sidottiin matkalle lähdettäessä opettamattoman hevosen selkään. Kädet sidottiin selän taakse, joten en voinut ollenkaan varjella kasvojani puiden oksilta tahi vesoilta. Sitä kesti kolme päivää, kunnes vihdoinkin saavuttiin Chillicotheen, heidän pääkaupunkiinsa.»