Cherokeesien perääntymisen jälkeen olivat Watangan uudisasukkaat käyneet käsiksi tavallisiin tehtäviinsä. He raivasivat peltoa ja hoitelivat maitaan tahi metsästivät elatuksekseen, kunnes tähkät tulivat täysikasvuisiksi ja käyttökelpoisiksi.
Päivä toisensa jälkeen meni menojaan, ja siitä nuoresta englantilaisesta, joka oli ratsastanut ulos piiritetystä kylästä apua hakemaan, ei ollut kuulunut mitään. Kaikki pitivät häntä kuolleena. Kaikkiko? Kylässä oli vain yksi, joka ei uskonut, että tuo kaunis nuorukainen oli kuollut. Johanna Harrod uskoi vieläkin, että hänen rakastettunsa palaa hänen luoksensa. Ja vielä viikkojen ja kuukausien kuluttuakin, kun hänen silmänsä väsyivät vartioimaan metsäpolkua kaikkina vapaina hetkinä varhaisesta aamun koitosta myöhäiseen iltaan saakka, odotti hän yhä. Toivon aina pettyessä tuli hänen sydämensä sairaaksi, ja hitaasti mutta varmasti kuihtuivat ruusut hänen poskiltaan, ja hänen käynnistään katosi tuo iloinen joustavuus.
Eräänä päivänä tuli kylän entisen päällikön vaimo tervehtimään vanhoja ystäviään. He asuivat nykyään seitsemän tahi kahdeksan penikulman päässä Pohjois-Carolinaan menevän tien varrella. Huomattuaan Johannan muuttuneet piirteet, sillä hän oli tuntenut tytön pienestä pitäen, tahtoi hän saada Johannan luoksensa kotiinsa valmistaakseen tytölle vähän vaihtelua. Niinpä eräänä kauniina päivänä, kun puut olivat puhjenneet uuteen lehteensä ja lukemattomat kukkaset täyttivät ilman tuoksuillaan, lähtivät he tuon hyvän vaimon urhoollisen pojan saattamina matkalle. Robertson oli itse mennyt asioilleen erääseen Holstonin kylään. Kun käytettävänä oli vain kaksi hevosta, istui Johanna patjalla ystävällisen emäntänsä takana.
Kirkas päivä elvytti pienen joukon mieltä. He pakinoivat hilpeästi keskenään kulkiessaan eteenpäin, ja Johannakin näytti unhottaneen surunsa iloisesti ratsastaessaan ja katsellessaan kauniita maisemia. He olivat kulkeneet melkein puolet matkasta uudistalolle, jossa Robertson asui, kun heidän viaton ilonsa äkkiä muuttui kauhuksi ja tuskaksi. Ei kuulunut muuta kuin vähäistä risahtelua pensaikosta, ja samassa olivat he intiaanijoukon saartamina!
»Creekejä, seuratkaa minua!» huusi nuori Robertson kannustaen hevostaan ja hyökkäsi suoraan tiellä olevien intiaanein päälle, laukaisten pyssynsä joukon keskelle.
Tämä äkillinen ja hurja hyökkäys pelasti hänen henkensä. Muudan intiaani sai kuulan lävitsensä ja kaatui, toiset väistyivät syrjään hurjistuneen hevosen tieltä. Rouva Robertson koetti seurata poikaansa, mutta sukkelaan kokoontuneet intiaanit tarttuivat hevosen suitsiin ja vetivät naiset satulasta, minkä jälkeen lähdettiin kiireesti taivaltamaan metsien halki. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että ennenkuin nuori Robertson ennätti pysähtyä ja palata kumppaniensa avuksi, olivat kaikki sekä naiset että heidän vangitsijansakin kadonneet tiheään metsään. Nuori Robertson tiesi hyvin, että olisi ollut tahallinen itsemurha lähteä yksin viidakkoon intiaanein jälkeen, sillä isänsä opetuksista, joka oli kuuluisimpia raja-asukkaita ja intiaanitaistelijoita, ja omasta kokemuksestaankin tunsi hän intiaanein sotatavat sangen hyvin. Hän ei voinut tehdä muuta kuin mennä hakemaan veljiään ja sitten kiiruhtaa takaisin Watangaan haalimaan kokoon mahdollisimman paljon miehiä ja lähteä takaa-ajamaan naisten ryöstäjiä. Tehtyään nopeasti päätöksensä painoi tuo nuori uudisasukas kannukset hevosensa kylkeen ja ratsasti pois täyttä laukkaa.
Sillä aikaa kuljettivat intiaanit noita onnettomia naisia kiireesti poispäin, ja heidän oli pakko rientää yhtä nopeasti kuin heidän julmien vangitsijainsakin. Lopulta olivat he aivan menehtyä uupumuksesta. Vihdoin, puolen päivää kuljettuaan vaipuivat nuo molemmat naiset pyörtyneinä maahan. Kun creekit eivät tahtoneet tappaa heitä eivätkä myöskään jättää heitä siihen, nostettiin heidät oman hevosen selkään, joka siihen saakka oli ollut joukon johtajan käytettävänä. Tällä tavoin ja matkaten yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin kulkivat intiaanit joutuisasti eteenpäin. Heidän takaa-ajajansa voivat sitävastoin ainoastaan päivän aikaan seurata jälkiä. Väsyneistä vangeista tuntui matka aivan loppumattomalta, vaikkakin he kestivät ihmeteltävällä urhoollisuudella sen vaivat. Rouva Robertson rohkaisi nuorta kumppaniaan vakuutuksilla, että heidän kohtalonsa, joka nytkin oli tarpeeksi pulmallinen, olisi ollut paljoa toivottomampi, jos he olisivat joutuneet jonkun pohjoisiin heimoihin kuuluvan ryöstäjäjoukon kynsiin.
»Nämä creekit», kertoi hän eräänä yönä sopivan tilaisuuden sattuessa, »ovat melkein puolisivistynyttä väkeä. Mieheni tuntee heidät hyvin ja on usein sanonut, että on paljon parempi joutua creekien kuin minkään muun intiaaniheimon vangiksi. He asuvat hyvin rakennetuissa puisissa majoissa ja viljelevät maata melkein eurooppalaiseen tapaan. Sitäpaitsi sanotaan heidän ylimmän päällikkönsä olevan enemmän valkoinen mies kuin intiaani, ja hänen nimensä väitetään olevan — M'Gillioray.»
»Mitä, sehän on skotlantilainen nimi!» huudahti Johanna suuresti hämmästyneenä ystävänsä kertomuksesta.
»Niin, hän on todennäköisesti puolirotuinen. Mieheni voi meidät kyllä vapauttaa, sillä hän kykeni taivuttamaan cherokeesitkin rauhaan, kun he olivat juuri hyökkäämäisillään uudisasutusten kimppuun vimmoissaan siitä, että muutamat valkoihoiset konnat olivat hillittömästi murhanneet heidän heimoonsa kuuluvia intiaaneja. Luulen, että tämän creekien ylimmän päällikön isä oli samaa kansallisuutta kuin mieheni.»