»Niin, luonnollisesti, herra Robertsonhan on skotlantilaista sukua», sanoi Johanna toivorikkaana. »Ja hän on varmaan kiiruhtava apuun, kun hän kuulee vaimonsa olevan creekien vankina.»
»Siitä ei ole epäilystäkään», vastasi tuo hyvä nainen lämpimästi. »Pelkään vain sitä, ettei häntä päästetä tänne, kun hän on amerikkalainen ja creekit ovat englantilaisten liittolaisia.»
»Mutta eiväthän englantilaiset sodi naisia vastaan!» väitti Johanna kiihtyneesti ajatellessaan rakastettuaan englantilaista upseeria. Hän oli kiitollinen, että pimeys esti hänen punastumisensa näkymästä.
»Eivätkö he tee sellaista, kun he liittoutuvat intiaanein kanssa, jotka kiduttavat ja tappavat naisia ja lapsia yhtä hyvin kuin miehiä?»
Johanna-parka ei voinut vastata tähän kiusalliseen kysymykseen, vaikka hän oli varma siitä, että ne, jotka olivat sellaisesta menettelytavasta vastuussa, eivät tienneet mitään intiaanien sodankäyntitavoista.
Päiviä ja viikkoja kului, ennenkuin oltiin pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen perillä Cowetassa, creekien linnoitetussa pääkaupungissa Chattahoochee-joen varrella. Siellä majoitettiin vankiparat neuvottelutalon yhteydessä olevaan mökkiin odottamaan milloin päällikkö suvaitsisi kuulustella heitä. Lukuunottamatta sitä, että he olivat vankeja, joilla ei ollut mitään paon mahdollisuutta, ei heillä ollut mitään valittamista. Ruokaa ja juomaa tuotiin kahdesti päivässä, ja heille annettiin puhvelin ja karhunnahkoja vuodevaatteiksi. Peitteiksi heille tuotiin harvinaisia ja kauniita, villien kalkkunakukkojen höyhenistä valmistettuja peittoja.
Ruokana ei ollut ainoastaan härän- ja hirvenlihaa, vaan maissileipää ja maissipuuroa tarjottiin myöskin, ja juomaksi tuotiin hunajalla sekoitettua vettä. Runsas ravinto ja toivorikas mieliala vaikuttivat ihmeellisesti molempiin naisiin, ja muutamissa päivissä he olivat entisensä näköisiä. Eräänä kauniina iltana heidän istuessaan jutellen keskenään paaluaitauksen ympäröimällä pihalla, joka ympäröi heidän majaansa, alkoi kaupungilta kuulua äänekästä melua. Melu läheni nopeasti, ja säikähtyneet vangit kuulivat joukon alkuasukkaita tulevan majaa kohti. Rumpujen pärinän ja metelin keskeltä voitiin helposti erottaa naisten, lasten ja miesten ääniä. Mitä se mahtoi merkitä?
Kauan ei heidän kumminkaan tarvinnut olla tietämättömiä asiasta. Kun huudot kuuluivat lähempää, niin olivat ne ilmeisesti riemun eivätkä vihan ilmauksia, ja pian tuo riemuitseva joukko pysähtyi vähän matkan päähän pihasta.
Hetkeä myöhemmin ovi avattiin, ja kaksi alempaa päällikköä tuli sisään soturijoukon seuraamina. Edelliset olivat kirjavassa sota-asussa, kasvot maalattuina, ripsutetuissa säärystimissä ja valkoisilla höyhentöyhdöillä koristettuina, mutta ei heillä eikä heidän seuralaisillaan ollut aseita.
Molemmat päälliköt tulivat naisten luokse ja antoivat näille merkin nousta ylös ja seurata heitä. Kääntyen ympäri menivät he sitten pihasta neuvottelutalolle, joka oli lähellä vähän korkeammalla paikalla, ja koko joukko seurasi jäljessä.