Mennen telttaansa sanoi hän Alleynelle: »Kun olette levännyt, niin tulkaa takaisin tekemään täydellinen ilmoitus asiasta.»
Vaikka englantilainen kenraali ei näyttänyt sen enempää piittaavan uutisista, niin Alleynen luottamus häneen ei sen tähden millään muotoa vähentynyt. Ferguson erosi siinä monesta toveristaan, että hän aniharvoin oli tehnyt sen usein niin turmiollisen erehdyksen, arvioida vastustajansa liian vähäpätöiseksi. Hän oli saanut kokemusta monessa sitkeässä ottelussa ja useat raivoisalla taistelulla valloitetut taistelukentät olivat opettaneet häntä kunnioittamaan Amerikan miesten urhoollisuutta, vaikka näiden joukot olivat kyllä huonosti opetettuja eurooppalaisten näkökannalta katsottuna. Nyt hän ei ilmaissut minkäänlaista hermostumista, vaikka hän olisi tuntenutkin sitä, sillä se ehkä olisi voinut synnyttää häiriötä hänen pienessä joukossaan. Hän oli uskonut, että kaikki vakavampi vastustus oli tukahdutettu, ja hän oli sentähden laskenut suuren joukon miehiä lomalle koteihinsa, melkein kaikki Georgiasta ja Carolinasta aseisiin käsketyt lainkuuliaiset maanviljelijät. Tästä johtui, että hänen joukkonsa oli vähentynyt niin, että hänellä tällä haavaa oli käytettävänään vain muutamia satoja miehiä vakinaista ja nostoväkeä.
Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, jotka hän oli käyttänyt melkein yksinomaan hevosensa hoitamiseen, ilmoittautui kapteeni Alleyne päämajaan, jossa kenraali oli syventynyt vakavaan keskusteluun apulaisensa majuri De Peysterin kanssa. Heidän edessään pöydällä oli kömpelötekoinen etelävaltioiden kartta levällään, jota silloin tällöin tarkasteltiin öljylampun valossa, sillä Amerikan lyhytaikainen hämärä muuttui jo pimeäksi.
»Se on häpeällistä», huudahti Ferguson nousten seisoalleen Jackin astuessa sisään, »mutta mitään muuta keinoa kuin perääntyminen ei ole, ellei vihollisen lukumäärää ole suuresti liioiteltu.»
»Kapteeni Alleyne kai voi antaa siitä meille täydelliset tiedot», vastasi De Peyster, joka sattui istumaan oveen päin ja hymyillen nyökäytti päätään tuntiessaan nuoren adjutantin, joka seisoi asennossa kynnyksen sisäpuolella.
»Te ette ollut kauan poissa», sanoi Ferguson kääntyen ympäri ja tervehtien suosimaansa upseeria sydämellisesti, joka ei ollut hänen tapansa virantoimituksessa. »Istuutukaa ja kertokaa kaikki mitä tiedätte tästä ryövärijoukosta. Antaessani teille kolmen kuukauden loman, että menisitte Virginiaan isäänne katsomaan, en voinut ollenkaan aavistaa, että palaisitte takaisin neljän päivän kuluttua tämmöisiä uutisia tuoden!»
»En minäkään, kenraali», vastasi Alleyne. »Toisena päivänä lähtöni jälkeen täältä leiriltä kohtasimme kaksi oudon näköistä ratsastajaa vuoriston juurella, sillä oppaani tahtoi itsepäisesti kulkea mahdollisimman kaukaa lännen puolelta välttääksemme kapinallisten tiedustelijoita. Epäilemättä näkivät he univormustani, että olin englantilainen upseeri, koska he kysyivät minulta, mistä he voisivat löytää kenraali Fergusonin, jolle he sanoivat heillä olevan tärkeitä ilmoituksia. He vannoivat olevansa luotettavaa väkeä, mutta minä pelkäsin jotakin petosta enkä antanut heille mitään tietoja. Silloin he sanoivat, että jonkun tunnin kuluttua tulee heidän perässään tuhannen rihlakoilla aseistettua ratsumiestä, jotka aikovat hyökätä kimppuunne, kenraali, ja että he olivat henkensä uhalla rientäneet edelle varoittamaan teitä.
»Mutta mikä takaa meille, että he puhuivat totta?» kysyi Ferguson, ennenkuin Jack ehti henkäisemäänkään lopetettuaan puheensa.
»Näin joukon omin silmin, kenraali», vastasi Jack.
»Oletteko itse ollut tiedusteluretkellä? No sepä mainiota!»