»Olihan teille vallan mieluinen yllätys saada tavata vanhoja ystäviä!» keskeytti Ferguson hilpeästi vastustamattomalla iloisuudella.
»Päinvastoin, kenraali, se oli kovin vastenmielistä», vastasi Alleyne lämpimästi. »Olisin antanut paljonkin, jos olisin ollut sadan penikulman päässä siitä paikasta. Erittäinkin hetkistä myöhemmin, kun toinenkin ratsastaja ilmestyi näkösälle. Vaihdettuaan keskenään muutamia sanoja lähtivät molemmat tulemaan piilopaikkaani kohti.»
»Hitto vieköön! Se oli todellakin tukala paikka!» huudahti De Peyster kohauttaen merkitsevästi leveitä hartioitaan.
»Merkillistä kerrassaan», myönsi kenraalikin lisäten: »Kertokaa edelleen, kapteeni. Olen hyvin utelias kuulemaan, kuinka pääsitte tänne tätä kertomaan. Oletan, että ammuitte miehet kuoliaaksi.»
»En tehnyt niin. Olen iloinen voidessani sanoa, ettei minun tarvinnut ryhtyä niin äärimmäisiin toimenpiteisiin», vastasi Alleyne vilpittömän tyytyväisesti. »Laskeuduin polvilleni turvelattialle ja käyttäen ikkunan lautaa tukena suuntasin pyssyni ensin toista ratsastajaa kohti ja sitten toista. Mutta miten olikaan, en voinut painaa liipasinta. Minusta tuntui niin raukkamaiselta ampua heidät piilopaikasta kuoliaiksi. He olivat kauniita miehiä istuen hevosen selässä kuin kentaurit ja olivat ilmeisesti tiedustelumatkalla pääjoukon edellä, jonka lähestyminen kuului jo selvästi.
Olin kauheassa pulassa. Huomasin valppaudesta, jolla he vahtivat oikealle ja vasemmalle rihlakot valmiina, että minulla oli hyvin pienet mahdollisuudet onnistua, jos olisin koettanut estää heitä tulemasta eteenpäin. Tiesin, että minun oli vältettävä vangiksi joutumista niin paljon kuin suinkin ja kaikin mahdollisin keinoin kyetäkseni varoittamaan teitä vihollisen hyökkäyksestä.»
»Aivan niin!» huudahti Ferguson, joka oli sen ajan ihmeellisimpiä sotilaita. »Oli ehdoton velvollisuutenne kuningastanne ja isänmaatanne kohtaan, ettette jättänyt käyttämättä mitään kunniallisen sodankäynnin hyväksymää keinoa, jonka avulla voitte päästä pakoon.
»Tiesin sen, kenraali», oli ripeä vastaus. »Kun tiedustelijat ratsastettuaan mökin ympäri tulivat muutaman kyynärän päähän ikkunasta, paadutin minä sydämeni ja tähdäten lähinnä olevaa päätin laukaista, jos he yrittäisivät tulla sisään. Jonkun aikaa he liikkumattomina tarkastelivat paikkaa, ja sitten sanoi toinen, osoittaen sormellaan suoraan sitä paikkaa kohti, jossa olin piilossa lehvistön takana vahtimassa: 'Näetkö tuota aukkoa, Bill? Jos pidät hevostani jonkun minuutin, niin menen kurkistamaan siitä sisälle.'
'Turha vaiva! Mitä semmoinen ajanhukka hyödyttäisi? Onhan helppo nähdä, ettei tuossa mökissä ole asuttu vuosikausiin!'
'Kuka sen tietää', sanoi toinen itsepäisesti irroittaen toisen jalkansa jalustimesta valmiina laskeutumaan satulasta. 'Ja toiseksi, tämä ei olisi mikään huono leiripaikka sillä päälliköthän voisivat asustaa mökissä.'