»Niin se oli kaunis urotyö, joka ansaitsee erikoisen mainitsemisen päiväkäskyssä», sanoi Ferguson lämpimästi. »Menkää nyt nukkumaan», lisäsi hän ystävällisesti. »Me lähdemme päivänkoitossa.»

»Olen silloin valmis, kenraali», vastasi Jack ripeästi nousten punastuvin kasvoin ja poistuen tervehtien teltasta.

XXI.

AMPUKAA, POJAT, AMPUKAA!

»Kaunis urotyö!» — »Erikoinen mainitseminen päiväkäskyssä!» Nämä sanat kaikuivat suloisesti Jackin korvissa, kun hän verkalleen käveli teltalleen. Tuo kunnianhimoinen nuori kapteeni piti ylemmältä upseeriltaan ja erittäinkin Fergusonilta saamaansa kiitosta suuremmassa arvossa kuin mitään muuta maailmassa. Vaikka hän olikin menettänyt tilaisuuden päästä kotona käymään, niin kenraalin lausumat muutamat kiitossanat ja tietoisuus, että oli täyttänyt velvollisuutensa, korvasivat sen täydellisesti.

Mutta eräs ajatus ei antanut hänelle lepoa. Hän ei ollut yhteen vuoteen kuullut Johanna Harrodista sanaakaan. Heti Brandywinin taistelun jälkeen oli hän saanut Johannan omakätisen kirjeen, joka sisälsi sen tervetulleen uutisen, että creekit olivat vapauttaneet hänet ja hänen toverinsa ja että he olivat jälleen turvallisesti Watangassa. Myöhemmin hän oli saanut Johannalta tietoja silloin tällöin, mutta milloinkaan ei tietojen välillä ollut kulunut kuutta kuukautta pitempää aikaa. Siihen aikaan oli yhteys niin etäisten paikkojen välillä äärimmäisen vaikea ja epävarma. Mutta kun kuukausi kuukaudelta kului eikä mitään tietoja hänen rakastetultaan saapunut, niin luonnollisesti kasvoi tuon nuoren sotilaan levottomuus kasvamistaan. Todellisuudessa oli hän pääasiallisesti siinä tarkoituksessa pyytänyt ja saanut päälliköltään lomaa käydäkseen Virginiassa, arvellen, että hän siellä voisi todennäköisesti saada joitakin tietoja tytöstä. Nyt luonnollisesti oli siitä tuumasta luovuttava, sillä Lännen miesten äkillisen hyökkäyksen tähden oli kaikki lomat peruutettu, ja oli saatava koolle mahdollisimman paljon miehiä torjumaan tätä uutta vihollista. Fergusonin lähetit kiertelivät maassa penikulmia laajalta käskien lomalla olevat sotilaat takaisin palvelukseen ja koettaen koota kaikki lainkuuliaiset asukkaat Englannin lipun alle. Niin sytyttävää kehoitusta, jonka Ferguson pani kiertämään, ei kukaan toinen englantilainen kenraali ole todennäköisesti milloinkaan kirjoittanut. Sen elävä kaunopuheisuus ja kiihkeät kehoitukset olivat niin hehkuvat, että välinpitämättömät ja epäröivätkin noudattivat kutsua. Lomalla olevat miehet olivat hajaantuneet sinne tänne ympäri maata, mutta toisia alkoi lukuisasti saapua täyttämään hänen harvenneita rivejään ja pian hän olisi ollut kyllin vahva jälleen alkamaan hyökkäyksensä.

Antaakseen sotilailleen tarpeeksi aikaa kokoontua oli hän ensin perääntynyt Gilbert Towniin ja sieltä Kuninkaan vuorelle, johon hän päätti jäädä asemiin. Siinä oli luja asema, joka olisi ollut melkein valloittamaton, jos olisi tehty vallituksia turvaksi ja kukkulan rinteiltä raivattu metsä ja pensaikot pois. Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan piti Ferguson varmana, ettei hänen kimppuunsa hyökättäisi, kun lordi Cornwallis oli läheisyydessä englantilaisen pääarmeijan kanssa. Hän tunsi liian vähän niitä miehiä, joiden kanssa hän oli joutunut tekemisiin, ja viivytteli tarpeellisiin varokeinoihin ryhtymistä, kunnes se oli liian myöhäistä.

Ferguson asettui asemiinsa Kuninkaan vuorelle lokakuun 6:n päivän iltana 1780, ja melkein seuraavana päivänä ilmoitettiin vihollisen lähestyvän hänen leiriään lännestä käsin. Mutta se ei häntä suurestikaan säikähdyttänyt, sillä hän odotti vahvoja apujoukkoja päivän tahi kahden kuluttua. Vakoojiltansa oli hän myöskin saanut tietää, että hyökkääjät ja varsinkin heidän hevosensa olivat hyvin uupuneet pitkän ja vaivalloisen marssin jälkeen vuorien ja aavikoiden yli niukoin ruoka-annoksin. Hänen mielestään oli aivan mahdotonta, että he lähtisivät hyökkäämään semmoisessa kunnossa. Mutta Campbellin, Shelbyn ja Sevierin kaltaiset johtajiksi syntyneet miehet eivät vähästä säikähtyneetkään. Englantilaisten perääntymisen rohkaisemina päättivät he kaiken uhallakin ajaa heitä takaa ja jos mahdollista tuhota heidät, ennenkuin apujoukot ehtisivät saapua. Siinä tarkoituksessa järjestettiin joukko aivan uudelleen jättämällä pois kaikki väsyneet miehet ja uupuneet hevoset, ja takaa-ajoa jatkoivat kaikista reippaimmat ja vahvimmat miehet parhaimpien tiellä joukkoon yhtyneiden voimien auttamina. Ja niin oli asian laita, että englantilaisen kenraalin tietämättä oli noin yhdeksän sataa hyvillä hevosilla ratsastavaa rihlakkomiestä yötä myöten ajettuaan vain jonkun penikulman päässä hänen leiristään.

Kuultuaan tiedustelijan ilmoituksen, kääntyi Ferguson Alleynen puoleen, joka sattui olemaan paikalla, ja sanoi hänelle:

»Kapteeni Alleyne, ratsastakaa ottamaan selvää, niissä vihollinen on ja ilmoittakaa minulle, jos satutte näkemään niitä.»