Jack tervehti ja meni suoraan hevosensa luo, jota hänen palvelijansa juuri satuloitsi ja hypäten ripeästi satulaan hän ratsasti pois.
»Heidän otaksutaan tulevan cherokeesien kahlaamolta päin!» huusi kenraali hänen jälkeensä.
Oli ilmeistä, että kenraali ei uskonut tiedustelijan ilmoitusta. Ehkä hän epäili miehen luotettavaisuutta, sillä tämä oli aivan vasta palvelukseen otettu metsästäjä, tahi todennäköisesti hän arveli miehen erehtyneen ja luulleen odotettua apujoukkoa viholliseksi. Mutta Alleyne ei ollut niin epäluuloinen. Mikäli hän tunsi aarniometsäin uudisasukkaita, oli hänen mielestään tuommoinen rohkea ja nopea marssi, josta kenraalille oli ilmoitettu, semmoinen teko, jota voi odottaa juuri näiltä miehiltä. Joka tapauksessa oli hänelle annettu tehtävä hyvin sopiva hänen seikkailunhaluiselle luonteelleen ja hän päätti suorittaa sen parhaimman kykynsä mukaan.
Saavuttuaan kukkulan juurelle käänsi hän hevosensa lounaiseen, ja nelistäen nopeasti eteenpäin etsi hän tarkasti jotakin merkkiä vihollisista. Aamulla sade oli liottanut maan pehmeäksi, joten hän ratsasti aivan äänettömästi harvan metsän lävitse. Kuljettuaan noin pari penikulmaa näki hän edellään pitkän jonon ratsastajia menevän pienen aukean poikki, joka oli hänen tiestään hiukan vasemmalle. Kääntäen hevosensa muutamien lähellä kasvavien akaasioiden suojaan odotti hän, kunnes viimeinen mies oli kadonnut metsään, ja lähti sitten varovasti seuraamaan heitä.
Mikäli Jack ymmärsi, niin siinä oli juuri tuo vihollinen, jota hän oli lähtenyt etsimään ja jota hän ei ollut todellakaan odottanut tapaavansa näin pian.
Tultuaan tielle huomasi hän lukuisten ratsujen polkeneen maan liejuksi, ja kavioiden jäljistä päättäen tuskin yksikään hevonen oli ollut kengitetty. Se vahvisti hänen mielipidettään, että tämä suuri ratsastajajoukko oli tullut Suurten Sumuvuorten takaa, sivistyksen äärimäiseltä rajalta.
Seuraava tehtävä oli saada selville vihollisen likimääräinen lukumäärä ja näyttikö siltä, että he aikoivat viipymättä hyökätä englantilaisten leirin kimppuun.
Noin penikulman päässä vuoren juurelta juoksi isompi puro, ja Alleynen mieleen johtui, että siellä hän voisi erinomaisesti nähdä vihollisen joukot lähempää. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja riensi täyttä laukkaa takaisin sille paikalle, jossa hän äsken oli mennyt puron yli. Puro katkaisi tien melkein suorassa kulmassa virraten pohjoisesta etelään. Kun oli kuivan ajan loppupuoli, oli sen kovalla hiekkapohjalla vain pari tuumaa vettä. Äyräät olivat jyrkät ja pensaiden reunustamat, joten oli mahdollista ratsastaa puron pohjaa myöten tarvitsematta pelätä tulevansa huomatuksi, ellei joku sattunut olemaan aivan lähellä muutaman kyynärän päässä.
Alleyne laskeutui puroon semmoisesta paikasta, josta vankkureita oli viety ylitse, ja ratsasti vastavirtaan mahdollisimman nopeasti noin puoli penikulmaa. Hän tiesi silloin tulevansa lähelle toista kahlaamoa, jota hän luuli vihollisen käyttävän, sillä sieltä päästiin kukkulan metsäisimmälle rinteelle, ja hän eteni yhä varovaisemmin, pysähtyen aina sadan kyynärän päässä kuuntelemaan.
Äkkiä hevosten kavioiden läiskähdykset ja veden loiskinta ilmaisi hänen otaksumansa olleen oikean, että vihollinen oli parhaillaan menossa puron yli odotetulla paikalla. Satulasta laskeutuminen ja hevosen kiinnittäminen yläpuolella riippuviin pensaisiin oli silmänräpäyksen työ, ja kiiruhtaen eteenpäin sai tuo amatööritiedustelija pian ratsastajat näkyviinsä. Ryömien vielä vähän etemmäksi kätkeytyi hän puron poikki kaatuneen puun taakse, josta hän näki vuoristolaisten pääjoukon näiden tietämättä siitä mitään. Muutamat olivat jo menneet puron yli, mutta Jack oli ehtinyt paikalleen ennen pääjoukon saapumista, josta hän sai kiittää hevosensa erinomaista nopeutta, sillä hänen tekemänsä matka oli aivan tarpeellinen välttääkseen huomatuksi tulemista. Kun nuo pitkät ja tuimannäköiset rajaseutujen miehet sitkeiden, mutta uupuneiden hevostensa selässä hajallaan pyrkivät kahlaamon ylitse hänen edessään, ensin kolme tahi neljä miestä yhdessä, ja sitten ryhmissä ja komppanioissa, niin hän ei voinut olla hämmästymättä heidän rohkeuttaan tunkeutua alueille, jotka olivat uskollisia Englannin hallitukselle ja jossa häviö ja perääntyminen merkitsisivät heille täydellistä tuhoa.