Ensimmäisten joukossa, jotka menivät puron yli, oli kaksi ylhäisemmän näköistä miestä, ilmeisesti päälliköitä, jotka pysähtyivät puron toiselle rannalle ja antoivat neuvoja ja käskyjä komppanioittensa etunenässä saapuville alemmille upseereille.
Muutamista kuulemistaan sanoista ymmärsi Jack heti, että oli päätetty viipymättä hyökätä Fergusonin leirin kimppuun, ja hän päätti hukkaamatta hetkeäkään ilmoittaa kenraalille uhkaavasta vaarasta. Mutta siinäpä olikin pulma, kuinka päästä pois vihollisen huomaamatta. Häntä melkein vastapäätä olevat päälliköt näkivät paikoiltaan pitkän matkaa puron uomaa pitkin. Jack tunsi, että olisi sulaa hulluutta lähteä piilopaikasta niin kauan kuin molemmat päälliköt olivat paikoillaan. Juuri kun hänen kärsivällisyytensä alkoi aivan loppua ja hän jo suunnitteli jotakin aivan vimmattua, syöksyivät muutamat ratsastajat esiin eräs vanki mukanaan. Tämä mies joutui heti molempien päälliköiden ristikuulustelun alaiseksi, ja he tahtoivat erittäinkin saada selville Fergusonin voimat ja hänen todellisen asemansa.
Siten saadut tiedot olivat ilmeisesti hyvin tärkeitä, sillä lyhyen neuvottelun jälkeen molemmat päälliköt pysähdyttivät miehensä ja alkoivat järjestää niitä taistelujärjestykseen. Jokaiselle uudelle komppanialle, joka tuli esiin, osoitettiin paikkansa suunnitellussa hyökkäysketjussa. Onnettominta oli, että tämä sattui Jackin ja englantilaisten leirin väliin. Hänen asemansa tuli todellakin joka hetki yhä vaarallisemmaksi. Hän ja hänen hevosensa olivat alituisessa vaarassa tulla huomatuiksi, kun joukko joukon perästä saapui ja kääntyen oikealle tahi vasemmalle kulkivat puron toista rantaa paikoilleen.
Eipä voi kuvitella tukalampaa tilannetta, kuin missä englantilainen upseeri nyt oli, sillä hän tiesi, että jos hänet huomattaisiin, ei hänellä olisi liioin armoa odotettavana. Mutta hän ei antanut pelolle ja vielä vähemmän toivottomuudelle valtaa. Tyyneys ja rohkeus olivat pelastaneet hänet ennenkin ainakin yhtä vaarallisista tilanteista kuin tämä, ja kun ratkaiseva hetki oli käsissä, niin myisi hän henkensä kalliisti. Pelko henkensä puolesta ei todellakaan huolettanut häntä niin paljon kuin tehtävänsä suorittaminen. Kaikkein tärkeintä oli, että englantilainen kenraali sai tiedon uhkaavasta hyökkäyksestä, ja Alleyne ymmärsi täydellisesti vastuunalaisuutensa.
Vihdoinkin oli viimeinen ratsastaja kahlannut puron poikki ja etenemiskäsky oli annettu. »Nyt jos milloinkaan!» ajatteli Jack, kun vihollinen lähti eteenpäin. Juostuaan hevosensa luo heittäytyi hän satulaan. Hänen aikomuksensa oli rientää vihollisen perään toivoen löytävänsä sen ketjussa jonkun aukon, josta hän voisi hyökätä läpi ja nopealla ratsullaan pelastua kuolemasta tahi vangiksi joutumasta. Hän oli huomannut, että kaatunut puu, jonka takaa hän oli katsellut vihollista, ei sulkenutkaan kokonaan puron uomaa, ja sentähden hän päätti ratsastaa vihollisen käyttämälle kahlaamolle ja nousta siellä vastapäiselle rannalle. Tuskin oli hän päässyt esteen toiselle puolelle, kun hän säikähtäen kuuli erään miehen huutavan:
»Hei, vieras! Minne matka?»
Kääntyen puolittain ympäri näki hän läntisellä rannalla metsästäjän asuun puetun pitkän miehen rihlakko kädessään katselevan häntä. Samalla alkoi kuulua melkoisen miesjoukon tahdikasta astuntaa, joka kaikui pahaa ennustavalta hänen korvissaan. Siinä tuli jälkijoukko, joka seurasi vihollisen pääjoukon perässä. Ilmeisesti oli hän lähtenyt piilopaikastaan liian aikaisin, ja nyt oli perääntyminen myöhäistä. Saapuvien rihlakkomiesten ensimmäiset ruodut alkoivat laskeutua alas puron äyräältä kahlaamoa kohti, joten hänen tiensä olisi pian suljettu. Takaisinkääntyminen ja pako samaa tietä myöten, jota hän oli tullut, näytti tuskin vähemmän vaaralliselta. Tuo valpas tiedustelija, joka oli häntä puhutellut, ja hänen toverinsa, jotka kiiruhtivat paikalle huudon kuultuaan, voivat yhtä hyvin ampua hänet siinäkin tapauksessa.
Viivyttely merkitsi perikatoa, mutta Alleyne ei viivytellytkään. Kannustaen hevostaan syöksyi hän kahlaamon yli toiselle rannalle, ennenkuin lähinnä olevat viholliset kerkesivät sitä estää.
»Ampukaa, pojat, älkää päästäkö häntä!» huusi heidän pitkä päällikkönsä, ja näyttäen esimerkkiä nosti hän pitkän pyssynsä poskelleen ja laukaisi pakenevan ratsastajan jälkeen.
Nyt alkoivat toistenkin pyssyt kiivaasti paukkua.