Ampumiskäsky varoitti samalla Jackia ja hän kumartui alas hevosensa kaulalle. Metsästäjien pitkät rihlakot olivat kylläkin tuhoisia aseita, kun oli aikaa tarkkaan tähdätä, mutta tämmöisessä tilaisuudessa tarpeellista pika-ammuntaa varten ne olivat aivan liian raskaat ja kömpelöt. Kuulat lensivät ylitse ja tuo nuori upseeri pääsi muuten aivan vahingoittumattomana leikistä, paitsi että hän kadotti lakkinsa, joka tarttui puunoksaan hänen tunkeutuessaan suojaavaan metsään. Hän ei ollut vielä läheskään turvassa, sillä hänen edessään oli satoja vihollisia, joiden kintereille hän hyvin pian joutui. Hänen vaaransa tuli siitä vielä suuremmaksi, että ampuminen oli varoittanut edellä olevia vihollisia, jotka nyt olivat valmiit hänen hyökkäyksensä varalta, sen sijaan että hän olisi yllättänyt heidät.

Kuullessaan hevosen kavioiden kapseen kääntyivät muutamat vuoristolaiset ympäri ja nostaen pyssynsä käskivät hänen pysähtyä. Mutta Alleyne kumartui vain alas ja hyökkäsi esiin niin nopeasti kuin hänen hevosensa suinkin pääsi toivoen siten jälleen selviytyvänsä pulasta.

»Älkää ampuko! Ottakaa hänet kiinni! Pudottakaa hänet satulasta!» huusi eräs päällikkö ilmeisesti peläten, että ampuminen niin lähellä leiriä hälyyttäisi englantilaiset. Jack arvasi syyn tähän upseerin käytökseen, ja hän veti heti pistoolin kotelostaan päättäen itse antaa ystävilleen tuon tarpeellisen varoituksen, jos hän ei onnistuisi pääsemään perille heidän luoksensa. Hänen aikeensa olikin paikallaan, sillä oli aivan mahdotonta murtautua eteen ryhmittyneiden ratsastajien läpi. Hän taisteli vimmatusti, vaikka hän tiesikin sen olevan toivotonta. Ensimmäisistä vihollisista suoriutui hän poikkeamalla metsätien laitaan, ja sitten hän äkkiä ryntäsi hurjalla vauhdilla takana tulevien joukkoon ajaen yhden hevosen miehineen aivan nurin. Mutta ennenkuin hänen oma jalo hevosensa ehti selvitä törmäyksestä, hyökkäsi vuoristolaisten päällikkö paikalle ja tarttui sen suitsiin.

»Kädet ylös!» karjaisi Jack tähdäten pistoolillaan upseeria päähän.

Kuullessaan lukon pahaaennustavan napsahduksen, kun Alleyne vikkelästi jännitti hanan nostaessaan aseen, ja nähdessään pistoolin suun muutaman tuuman päässä kasvoistaan katsoi amerikkalainen parhaaksi olla halveksumatta käskyä. Hän hellitti heti suitset ja perääntyi pari askelta antaakseen englantilaisen mennä. Harmissaan tappiostaan hän sitten kohotti pitkän pyssynsä ja huolellisesti tähdäten laukaisi pakenevan ratsastajan jälkeen.

Esimerkki on vaikuttavampi kuin käsky, ja kun toiset näkivät päällikkönsä toimivan vastoin omia määräyksiään, niin he eivät viivytelleet tekemästä samoin. Samassa kun Alleyne hyppäytti hevosensa tien poikki kaatuneen puun yli, alkoivat pyssyt paukkua hänen takanaan ja kuulat vinkua hänen ympärillään katkoen puiden oksia. Hän tunsi yhden kuulan sattuvan reiteensä ja hänen jalo ratsunsa kaatui kuoliaana maahan sydän lävistettynä likistäen hänet allensa.

Riista oli satimessa. Vaikka tuo maassa makaava upseeri uhaten laukaisi pistoolinsa riemuitsevia vihollisiaan kohti heidän hyökätessään hänen kimppuunsa, niin hänet voitettiin helposti ja vangittiin.

»Minut voititte!» huudahti hän salamoivin silmin, »mutta samalla hälyytitte myöskin leirin. Kuuletteko tuota?» lisäsi hän riemuitsevasti, kun englantilaisten etuvartiain hälyytyslaukaukset kajahtelivat ympäri vuoren rinteitä ja kukkulalla torvet toitottivat ja rummut pärisivät: »Aseisiin, aseisiin!» Kuulkaa! Siellä on teille lämmin vastaanotto valmiina, jos tosiaankin olette niin hulluja, että hyökkäätte sellaisissa asemissa olevan armeijamme kimppuun!»

XXII.

JÄNNITTÄVÄ HETKI.