Jack nilkutti eteenpäin luovuttaakseen miekkansa hänelle, mutta tuo ritarillinen amerikkalainen pyysi häntä pitämään sen vaatien ainoastaan lupauksen, että hän seuraisi rauhallisesti ratsumiestä erääseen edulliseen paikkaan, jonka Sevier osoitti, eikä yrittäisi paeta, ellei hänen puolensa näyttäisi voittavan. Annettuaan miehelleen muutamia määräyksiä ja kohottaen hattuaan kunnioittavan myötätuntoisesti urhoolliselle mutta onnettomalle vangilleen, lähti tuo kaunis ja hyväsydäminen kentuckyläinen paikalta täyttä laukkaa johtamaan miehiään hyökkäykseen.

Englantilaisen, tahi oikeammin amerikkalaisten kuningasmielisten sotajoukon asema, sillä siinä oli vain runkona vakinaista sotaväkeä suurimman osan miehistöä ollessa paikallista nostoväkeä, oli jonkunlaisella vuorenharjanteen haarautumalla, jota nimitettiin Kuninkaan kukkulaksi. Tämä kukkula tahi vuorenharjanne oli noin neljäsataa kyynärää leveä, ja sen rinteet olivat melkein kauttaaltaan enemmän tahi vähemmän tiheän metsän tahi pensaikon peitossa. Tämä seikka vaikeutti näkemästä tarkoin mitä rinteillä tapahtui. Kuitenkin oli se paikka, johon Alleyne vietiin Sevierin käskystä, todennäköisesti kaikkein paras, mikä voitiin valita näissä olosuhteissa. Se oli eräällä yksinäisellä kukkulalla, josta voi nähdä Fergusonin lounaiset asemat. Ratsastaen seuralaisensa hevosella pääsi Jack kukkulalle suuremmitta vaikeuksitta, miehen hyväntahtoisesti kävellessä hänen vierellään suitset käsivarrellaan. Englantilaiset etuvartijat oli tällä välin ajettu pakoon ja taistelu oli täydellä todella alkanut. Siitä, mitä voi nähdä, saattoi päättää, että amerikkalaiset olivat ketjussa ympäröineet koko leirin, joka tässä metsäisessä seudussa saattoi vaikeuksitta tapahtua.

Vastaukseksi Alleynen kärsimättömiin kysymyksiin selitti hänen oppaansa, joka oli päällikkönsä luottamusta nauttiva, ymmärtäväinen mies, lyhykäisesti hyökkäyssuunnitelman. Se oli pääasiallisesti seuraava: »Amerikkalaisten ylipäällikkönä oli eräs etevä William Campbell-niminen uudisasukasten johtaja rajaseuduilta. Hänellä oli raudanluja tahto ja jättiläismäiset ruumiin voimat, ja hän johti koko hyökkäystä. Hänen alipäällikkönsä Isaac Shelby ja John Sevier, jotka olivat rajalla yhtä kuuluisia, johtivat vasenta keskustaa ja oikeata siipeä. Vasemman siiven johto oli uskottu tuolle kiivaalle ja peloittavalle Cleavlandille. Oikean siiven äärimmäiseen päähän oli sijoitettu pienempi, hyvin valikoitu, majuri Winstonin johtama joukko ratsumiehiä, joiden tehtävänä oli kiertää englantilaisten taakse ja sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa.

»Sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa», toisti Alleyne harmistuneena, ja hän tunsi itsensä loukkaantuneeksi tuosta letkauksesta, joksi hän sitä luuli. »Siitä vaivasta he säästyvät. Ferguson kuolee, ennenkuin hän lähtee asemistaan. Uskallan antaa sanani siitä!»

»Ei ollut tarkoitukseni loukata», vastasi metsästäjä, »mutta kun kenraalinne valitsi itselleen tuon puolustuspaikan, niin hän ilmaisi, ettei hän tuntenut meidän lännessä opittua sotataitoamme ja meidän rihlakkojemme tuhoisaa vaikutusta, joka kyllä nähdään puolen tunnin kuluttua.»

»Ja minä uskon, että teidän liiaksi itseensä luottavaiset intiaanitaistelijat ovat samassa ajassa oppineet kunnioittamaan englantilaisten pistintä», vastasi Jack, joka ei pitänyt oppaansa järkkymättömästä kannasta ja siitä huonosta arvostelusta, jonka hän oli antanut tuosta ritarillisesta Fergusonista.

Vangin ja hänen vartijansa väli alkoi tulla kireäksi, mutta onneksi heidän keskustelunsa äkkiä keskeytyi. Kajahduttaen intiaanein hurjan sotahuudon aloittivat vuoristolaiset hyökkäyksensä, ja englantilaiset eivät viivyttäneet vastaustaan. Heidän yhteislaukauksensa ja muskettitulensa jyrähteli vuorelta tukahduttaen ajoittain kokonaan rihlakkojen epäsäännöllisen, terävän rätinän. Amerikkalaiset ilmestyivät äkkiä metsän peitosta, ja silloin kuninkaan joukot hyökkäsivät kaikuvin hurraahuudoin heitä vastaan.

»Pistimet kiinni!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään itseään tällä jännittävällä hetkellä ja kuvitellen olevansa komppaniansa etunenässä. »Pistimet kiinni, ja —!»

Pyssynpiipun kylmä suu painui samassa hänen ohimolleen enemmän uhkaavan kuin kohteliaan varoituksen seuraamana, joka äkkiä saattoi kiihoittuneen englantilaisen todellisuuteen ja lopetti lyhyeen hänen huutamisensa.

XXIII.