»Eversti Campbell, meidän ylipäällikkömme», vastasi vartija. »Siinä se on vasta mies, vaikka ovathan Shelby ja Sevier aivan yhtä hyviä joka suhteessa», lisäsi hän anteeksi annettavalla tyydytyksellä.
»Viimemainittu miellytti minua suuresti, mutta minulla ei ole kunnia olla Shelbyn tuttava», vastasi Jack.
»Hän on tuolla, elleivät silmäni petä», sanoi vartija osoittaen erästä nopsaliikkeistä miestä, jonka muoto kuvastui selvästi taivasta vasten vastapäätä olevalta kukkulalta, johon toisiakin miehiä alkoi samassa ilmestyä. »Aivan oikein, se on Shelby miehineen», jatkoi hän innostuneena. »He ovat kiertäneet ympäri ja hyökkäävät englantilaisten selkään! Kas nyt —»
»Heidän uhkarohkeutensa käy kalliiksi!» huudahti Jack, ja hänen kumppaninsa riemuitsevat selitykset loppuivat äkkiä, sillä samassa kuului kimeä vihellys ja miekat välähtelivät, kun tuo nopea Ferguson hyökkäsi sinnepäin torjumaan tätä uutta hyökkäystä. Rihlakot paukkuivat, kaikuva hurraa-huuto kuului hyökkäävien punatakkisten riveistä ja hetken pysähdyksen jälkeen Shelbyn miehet kääntyivät ympäri ja pakenivat vuoren rinnettä alas, jossa heidän lannistumaton johtajansa järjesti miehensä heti uuteen hyökkäykseen, kun takaa-ajo lakkasi.
Siten taistelu raivosi. Milloin saivat Sevierin tahi Cleavlandin miehet, milloin Campbellin tahi Shelbyn miehet jalansijaa jossakin vuorenharjanteella, mutta heidät ajettiin kaikki vuoronsa perään pistinhyökkäyksillä takaisin yhtä nopeasti kuin he olivat tulleetkin. Hyökkääjien sitkeys ja heidän päälliköidensä itseuhrautuva sankarillisuus oli yhtä ennenkuulumaton kuin puolustajien väsymätön tarmo ja lannistumaton urhoollisuus oli suurenmoinen.
Noista kahdesta katselijasta, jotka jännityksellä seurasivat taistelua, tuntui joskus siltä kuin manalan hirmuhenget olisivat päässeet valloilleen. Muskettitulen kumea jyske, rihlakkojen taukoamaton räiske, taistelevien huuto ja ärjyntä ja torvien toitotus, yhtyivät kaameaksi meteliksi. Kukkula peittyi joskus niin tiheään ruudinsavuun, että sieltä näkyi vain tuliaseiden leimahdukset, kunnes tuulenpuuskaus vähän hajoitti leijailevaa savupilveä, jolloin alhaalla riehuva taistelu jälleen tuli näkyviin. Nyt Alleyne sai nähdä, kuinka urhoollisesti hänen rakastettu kenraalinsa taisteli. Missä vaara kävi uhkaavaksi, niin siellä hän oli miekka kädessään sanoilla ja esimerkillä rohkaisemassa ja yllyttämässä sotilaitaan. Hän johti hyökkäyksiä ja hän ehti joka paikkaan korjaamaan asemia, kun vaara oli tarjona. Kun hän vain ilmestyi paikalle tahi hänen hopeankirkas vihellyksensä kuului, niin sotilaat kävivät uudella rohkeudella vihollisen kimppuun ja ajoivat sen takaisin. Amerikkalaisille tarkka-ampujille oli Ferguson hyvä maali, sillä hän oli aina näkyvissä miestensä luona kauas näkyvästä puvustaan välittämättä, ja useamman kerran Jack luuli hänen kaatuneen, kun mies ja hevonen vierähtivät maahan. Mutta joka kerralla olivat kuulat sattuneet vain hevoseen, ja toisen hevosen saatuaan oli kenraali yhtä vilkkaassa toiminnassa kuin ennenkin. Osoittaen sankarillista urhoollisuutta teki hän yhä uudelleen ja uudelleen mitä raivokkaimpia hyökkäyksiä pakottaen vihollisen perääntymään joka puolella. Lopulta hänelle kuitenkin kävi onnettomasti. Kun hän riensi erään avonaisen paikan ohi kukkulalla, niin suuntasi joukko rihlakkomiehiä kiivaan tulen häntä kohti, ja hän putosi satulasta kuulien lävistämänä. Alleynen oli ensin melkein mahdoton uskoa, että hänen kenraalinsa oli todellakin saanut surmansa, mutta nähdessään hänen liikkumatonna makaavan maassa ja hänen hevosensa laukkaavan säikähtyneenä tiehensä, täytyi hänen uskoa niin olevan. Ferguson, tuo ritarillinen Ferguson oli kuollut!
Voidaanko nyt ihmetellä, että nuorelta upseerilta pääsi tuskallinen huudahdus ja että hän, unhottaen kaiken muun, aikoi rientää kaatuneen päällikkönsä luo. Hänen ajatuksensa olivat vain sen miehen luona, jonka hieno käytös, ystävällinen luonne ja verraton rohkeus olivat tehneet hänet seuralaisilleen niin rakkaaksi ja joka oli hänen adjutanttinsa silmissä kaiken hyvän ja sankarillisen ihanne.
Mutta tuo kiivas kapteeni ei päässyt pitkälle. Hänen haavoittunut jalkansa oli seisomisesta jäykistynyt ja hänen ensimmäinen askeleensa oli myös hänen viimeisensä. Tuskasta huudahtaen kaatui hän raskaasti maahan, ja kivusta ja verenvuodosta pyörtyneenä hän oli pitkät ajat tiedotonna siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vaikka hänen haavansa ei ollutkaan vaarallinen, oli sopivan hoidon puute hänet lopulta kumminkin kokonaan heikontanut. Saada olla tietämätön kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui, oli pikemmin onni kuin onnettomuus näissä olosuhteissa. Tuolta herkkätunteiselta nuorelta englantilaiselta säästyi siten monet sielun tuskat. Englantilaisen kenraalin kaatuminen lisäsi amerikkalaisten rohkeutta, ja he alkoivat jälleen joka puolelta hyökätä. De Peyster ja toiset upseerit pakottivat useamman kerran hyökkääjät perääntymään raskain tappioin, mutta heidän ponnistuksistaan huolimatta tunkeutuivat amerikkalaiset vähitellen ja vakavasti eteenpäin.
Taistelun kauhua ja raivoa lisäsi se seikka, että englantilaisten riveissä taistelevat kuningasmieliset amerikkalaiset sattuivat usein vastatusten jonkun vanhan ystävänsä tahi naapurinsa kanssa, joka oli liittynyt itsenäisyyden puolesta taisteleviin joukkoihin. Sattui niinkin, että sukulaiset tapasivat toisensa, jolloin taisteltiin katkeralla vihalla, veli veljeään tahi sisarusten lapset toisiaan vastaan!
Hyökkäykset olivat niin raivokkaat ja puolustus niin jäykkä, että tunnin kestäneen taistelun jälkeen olivat tappiot erittäinkin puolustajien riveissä sangen vakavat. Heidän päävoimansa, muutamat komppaniat englantilaista vakinaista sotaväkeä, olivat tuhoutuneet melkein viimeiseen mieheen. Puolet oli kaatunut tahi haavoittunut, ja jäljellä olevat olivat uupuneina ja hajaantuneina kadottaneet merkityksensä. Heidän ponnistuksensa olivat olleet melkein yli-inhimilliset ja englantilaisen jalkaväen vanhan hyvän maineen arvoiset. Ameriikkalaisten kuningasmielisten parhaiten harjoitettujen joukkojen, Etelä-Carolinan ja Georgian nostoväkikomppanioiden tukemina ja englantilaisten upseerien johtamina olivat he yhä uudelleen torjuneet rajaseudun miesten ja heidän liittolaistensa raivokkaat hyökkäykset. Vasta sitten kuin puolustajat olivat kärsineet raskaita tappioita ja hyökkääjien menettelytapa oli heidät täydellisesti uuvuttanut, onnistuivat nämä pääsemään kukkulan laelle.