Nostoväki ei enää kyennyt vastustamaan amerikkalaisten ryntäystä, vaan heidän rivinsä murtuivat, ja he pakenivat kuormastovaunujen turviin, kun Shelbyn ja Sevierin osastot alkoivat rynnätä esiin heidän selkänsä takaa. Heidän upseerinsa saivat heidät vielä kerran järjestykseen, mutta pienelle alalle ahdettuina ja joka puolelta murhaavan rihlakkotulen alaisina heillä ei ollut enää mitään voiton mahdollisuutta. De Peyster, joka oli osoittanut suurinta rohkeutta, käski vastahakoisesti nostaa valkoisen lipun ja lakata ampumasta, sillä hän huomasi enemmän vastustuksen turhaksi ja hyödyttömäksi ihmishenkien hukkaamiseksi.
Tätä seuraavan sekamelskan aikana pääsi joitakin kuningasmielisiä amerikkalaisia livahtamaan pakoon panemalla valkoisen paperilapun hattuunsa, siten jäljitellen vihollisen nostoväen tuntomerkkiä. Mutta niitä oli vain harvoja verrattuna taisteluun osaaottaneiden lukumäärään. Englannin lipun alla taistelleista tuhannesta miehestä joutui noin viisi- tahi kuusisataa vangiksi, ja noin kolmesataa oli kaatunut tahi haavoittunut. Amerikkalaisia oli taistelussa melkein yhtä paljon, ja on todettu, että heidän tappionsa kaikkine kuolleineen ja haavoitetuineen nousi korkeintaan sataanviiteenkymmeneen mieheen.
Tämän taistelun tulos olisi luultavasti ollut aivan toinen, jos englantilaiset olisivat laittaneet itselleen rintavarustukset ja raivanneet metsää pois vuoren rinteiltä. Silloin olisivat puolustajat olleet suojassa ja hyökkääjien olisi täytynyt suojattomina tunkeutua eteenpäin. Mutta vaikka aikaa olisikin ollut riittävästi näihin valmisteluihin, niin on epävarmaa, olisiko ne suoritettu tarpeellisella huolellisuudella, sillä Fergusonille apulaisineen oli Lännen miesten omituinen sodankäynti tapa aivan outo. Voitto oli todellinen yllätys, ei ainoastaan englantilaisille, vaan myöskin koko maailmalle. Se näytti selvästi, mitä taitavat rihlakon käyttäjät, jotka osaavat käyttää hyväkseen jokaista maanlaadun tarjoamaa suojaa, voivat saada aikaan, kun taistelupaikka on tämänkaltaiselle sodankäynnille sopiva ja johdossa on tunnetut ja luotetut upseerit. Ettei Kuninkaan vuorella saatu opetus ollut mennyt hukkaan, nähtiin noin sata vuotta myöhemmin Majuba Hillin luona.
XXIV.
VAE VICTIS — VOI VOITETTUJA!
Kun Alleyne tuli tuntoihinsa, oli taistelun melu laannut ja joku seisoi kumartuneena hänen puoleensa antaen käskyjä ympärille kokoontuneelle joukolle. Ääni kuulosti tutulta, ja katsahtaessaan ylös tunsi Jack saman päällikön, jolle hän oli antautunut vähän aikaa sitten, John Sevierin.
»Oi, kertokaa minulle —» alkoi hän, mutta vaikeni heti. Ei tarvinnut kysyä, kuinka oli käynyt; yhdellä silmäyksellä hän näki, että amerikkalaiset olivat voittaneet. »Sanokaa minulle, mihin kenraalini on joutunut?» lopetti hän puheensa kääntyen suoraan Sevierin puoleen.
»Hän kuoli sotilaan kuoleman», vastasi Sevier jotensakin pikaisesti ja nousi satulaan ikäänkuin välttääkseen enempiä kysymyksiä.
»Minä haluaisin nähdä, mihin hänet on pantu», pyyteli Jack, »sillä hän oli lämmin ystävä ja ritarillinen upseeri.»
»Pelkään sen olevan mahdotonta», vastasi Sevier vältellen. »Tuskin ehdimme laittaa paareja haavoittuneillemme ennen pimeää, ja päivänkoitossa lähdemme täältä.»