Oli jo hyvin tavallista, että länteen päin pyrkivät uudisasukkaat, metsästäjät ja seikkailijat laskivat kanooteilla Tennessee-jokea alas, mikä oli mukavampaa kuin kulkea jalkaisin tahi hevosen selässä vuorien yli ja tiheiden metsien läpi. Siitä saattoi kyllä olla eri mielipiteitä, kumpi tapa todellakin oli suositeltavampi. Vesimatka oli helpompi, mutta ei ollenkaan vaarattomampi. Siellä uhkasivat intiaanit ja vaaralliset kosket ja virranpyörteet. Muutamien pahimpien koskien läheisyydessä olivat noiden sotaisien chickamanga-intiaanein kylät ja varustukset Cumberland-vuoriston synkkiin soliin ja onkaloihin piiloitettuina.
Kun Alleyne itsekin oli laskenut Tennessee-joen tuon kuuluisan metsästäjän Simon Kentonin seurassa, niin hän tiesi kokemuksestaan sen moninaiset vaarat. Erittäinkin taloustavaroilla ja ruokavaroilla raskaasti kuormitettujen veneiden, joissa sen lisäksi oli vielä avuttomia naisia ja lapsia, oli hyvin vaikea kunnialla suoriutua tuosta matkasta. Kun Jack ei ollut saanut mitään tietoja venheiden kohtalosta eikä Johannasta, niin hänen tuskansa kasvoi päivä päivältä, mikä ei ollut ollenkaan ihmeellistä. Hän oli useamman kerran pyytänyt Sevieriltä lupaa saada ottaa mukaansa muutamia miehiä ja mennä jokea alaspäin etsimään Johannaa ja hänen kumppaneitaan.
Tähän ei Sevier kuitenkaan suostunut, vaan lähetti erään palveluksessaan olevan puolirotuisen intiaanin, kuuluisan juoksijan, viemään aluepäällikkö Campbellille kirjettä, jossa hän kysyi, oliko siellä kuultu mitään kyseessä olevista matkustajista ja erittäinkin Robertsonin perheestä. Tämä sananviejä oli lähtenyt matkaan noin kahta viikkoa ennen kuin ilmoitus intiaanein sotaretkestä saapui, ja siinä kiireessä, kun vastaiskua valmistettiin ja miehiä koottiin, olivat melkein kaikki muut paitsi Alleyne unhottaneet hänet.
»Toivoisinpa, että Sevier sallisi minun tulla mukaan intiaaneja vastaan», puheli nuori englantilainen itsekseen katsellessaan avonaisesta ikkunasta pihalle kokoontuneita metsästäjiä. »Mikä hyvänsä olisi parempaa kuin tämä kiusallinen toimettomuus tällä hetkellä!» Ja kääntyen ympäri koetti hän rauhoittaa tunteitaan katsomalla suuressa avonaisessa takassa räiskyvää valkeaa ja seuraten silmillään ylöspäin lentäviä säkeniä.
Hänen ajatuksensa vaelsivat asiasta toiseen, ja hänen mieleensä muistuivat viimeisten vuosien jännittävät tapahtumat, ja häntä alkoi kyllästyttää nykyinen tilanteensa. Mutta pian hänen ajatuksensa palasivat siihen samaan kohtaan, jossa ne olivat tuskallisesti kierrelleet viime kuukausien ajan: — miten oli hänen kihlatulleen käynyt?
»Kapteeni Alleyne! Onko kukaan nähnyt kapteeni Alleynea?» kuului äkkiä
Sevierin hyvin tunnettu ääni huutavan ulkoa.
Jack juoksi ovelle silmänräpäyksessä. »Tässä olen!» huudahti hän astuen nopeasti kuistille Sevieriä vastaan.
»Tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne», sanoi hän laskien kätensä
Jackin olkapäälle ja kääntäen hänet takaisin huoneeseen.
Amerikkalaisen kasvoissa ja äänessä oli jotakin, joka pani nuorukaisen vavahtamaan tuskasta, jotakin, joka herätti pahoja aavistuksia.
»Mitä on tapahtunut?» huudahti hän. »Olette saanut huonoja uutisia, — teidän sananviejänne on —»