Hän meni hakemaan vettä. Tietenkään en jättänyt tilaisuutta käyttämättä, kun ovi takanani ei ollut lukossa. Ennen hänen paluutaan oli hänen kiusaantunut saaliinsa tiessään.
XXXI
METSÄNNEITO
Kevät edistyi ja ilma oli äkkiä muuttunut lämpöiseksi. Tämä säänvaihdos merkitsi minulle, kuten luultavasti monelle muullekin, satunnaista voimien vähenemistä. Pienikin ponnistus uuvutti minua tähän aikaan — raukeat päivät seurasivat unettomia öitä.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, käveltyäni puolen peninkulman matkan protestanttiseen kirkkoon, palasin kotiin väsyneenä ja uuvuksissa. Pakenin yksinäiseen pyhäkkööni, ensi luokkaan, ja nautin päästessäni istumaan ja saadessani pulpetista tyynyn päätäni ja käsivarsiani varten.
Hetkisen kuuntelin mehiläisten hymisevää kehtolaulua lehtimajassa ja katselin lasioven ja hennon harvan kevätlehdistön läpi madame Beckiä ja iloista ystäväseuraa, jonka hän sinä päivänä oli kutsunut päivällisille aamumessun jälkeen. He kulkivat keskikäytävällä hedelmäpuiden alla, joiden oksat tähän vuodenaikaan olivat kukkaverhossaan, väriltään yhtä puhtaassa ja lämpimässä kuin vuorien lumi auringon noustessa.
Muistan että huomioni oli pääasiassa keskittynyt yhteen olentoon tästä vierasryhmästä — kauniiseen nuoreen tyttöön, jonka olin ennenkin nähnyt vieraana madame Beckin luona ja josta olin epämääräisesti kuullut että hän oli herra Emanuelin "filleule", kummitytär, ja että hänen äitinsä tai tätinsä tai jonkun muun naispuolisen sukulaisensa ja professorin välillä oli vallinnut vanha ja erikoinen ystävyyssuhde. Paul ei ollut nyt mukana tässä sunnuntaiseurassa, mutta olin nähnyt tämän nuoren tytön hänen kanssaan ennen, ja mikäli etäisten havaintojeni mukaan saatoin päättää, näytti tyttö ilahuttavan häntä holhokin reippaan luontevalla suhtautumisella kilttiin holhoojaan. Olin nähnyt tytön juoksevan hänen luokseen, pistävän käsivartensa hänen kainaloonsa ja kiikkuvan siinä. Kerran kun hän teki niin, oli minussa välähtänyt omituinen tunne — epämiellyttävä, odottava tunne, joka luultavasti kuului aavistuksien sukuun — mutta en tahtonut ruveta erittelemään sitä ja viipymään siinä. Kun katselin tätä tyttöä — mademoiselle Sauveur oli hänen nimensä — ja seurasin hänen heleän silkkipukunsa välkettä (hän käytti aina upeita pukuja, sillä häntä sanottiin varakkaaksi) läpi kukkien ja hentojen kiiltävien smaragdilehtien, alkoi silmiäni häikäistä — ne ummistuivat, väsymykseni ja päivän kuumuus, lintujen ja mehiläisten hyrinä, kaikki tuuditti minua ja lopulta nukuin.
Uneni kesti kaksi tuntia. Ennen kuin heräsin, oli aurinko kadonnut näkyvistä tornimaisten rakennusten taakse, puutarha ja huone olivat harmaat, mehiläiset olivat painuneet kekoihinsa ja kukat olivat sulkeutumassa. Vierasseurue oli myös kadonnut, kaikki käytävät olivat tyhjinä.
Herätessäni minun oli oikein hyvä olla — ei kylmä, niinkuin olisi luullut istuttuani noin hiljaa ainakin kaksi tuntia; poski ja käsivarret eivät olleet turruksissa kovan pulpetin kosketuksesta. Eikä ihmekään. Kovan puun asemesta, jolle olin ne laskenut, huomasin paksun huolellisesti käärityn huivin tukenani, ja toinen huivi (molemmat oli otettu käytävästä, jossa niitä riippui) oli kiedottu lämpimästi ympärilleni.
Kuka oli tehnyt tämän? Kuka oli ystäväni? Kuka opettajattarista? Kuka oppilas? Kukaan, paitsi St. Pierre, ei ollut minulle vihamielinen, mutta kenellä heistä oli taitoa, halua ja tottumusta tehdä hyvää näin kauniisti? Kenellä heistä oli niin hiljaiset askelet, niin lempeä käsi, etten kuullut enkä tuntenut häntä kun hän oli lähestynyt ja koskettanut minua päiväunessani.