"Je vis dans un trou! Minä elän rotkossa, neiti — luolassa jonne te ette pistäisi nirsoa nenäänne. Kerran, kun halpamaisesti häpesin kertoa koko totuutta, puhuin tuossa poikakoulussa olevasta 'lukuhuoneestani'. Tietäkää nyt että tuo 'lukuhuone' on koko asumukseni, se on makuuhuoneeni ja salonkini. Ja mitä 'palvelusväkeeni' tulee" (hän matki ääntäni) "on heitä kymmenen ja tässä he ovat."
Ja hän levitti tylysti suoraan silmieni eteen kymmenen sormeansa.
"Minä kiillotan kenkäni", jatkoi hän hurjana. "Minä harjaan päällystakkini."
"Ei, monsieur, on liiankin ilmeistä, että sitä ette koskaan tee", pistin minä väliin.
"Minä teen itse vuoteeni ja hoidan talouteni, syön päivällistä ravintolassa, illalliseni pitää itse huolta itsestään, päiväni ovat työteliäitä ja rakkaudettomia, yöni pitkiä ja yksinäisiä, olen kesytön, partainen ja munkkimainen, eikä kukaan nykyisin elävä tässä maailmassa rakasta minua, lukuunottamatta paria vanhaa sydäntä, jotka ovat kuluneet niinkuin omanikin, ja joku harva olento, vaivainen, kärsivä, köyhä sekä kukkaron että hengen puolesta, olento jota tämän maailman valtakunnat eivät tunnusta omakseen, mutta jolle kumoamaton testamentti on määrännyt perinnöksi taivaan valtakunnan."
"Ah, monsieur, kyllä minä tiedän."
"Mitä te tiedätte? Yhtä ja toista, sen kyllä uskon, mutta minusta ette tiedä mitään, Lucy!"
"Minä tiedän että teillä on hauska vanha talo hauskassa vanhassa
Basse-Villen puistikossa — miksi ette mene asumaan sinne?"
"Häh?" mumisi hän taas.
"Minä pidin siitä paljon, monsieur, pidin sen portaista, jotka veivät ovelle, päädyn harmaista kiviliuskoista, huojuvista puista sen takana — ne olivat oikeita puita eivätkä pensaita — tummia, korkeita, iäkkäitä puita. Ja tuo rukouskammio-budoaari — tekisitte siitä työhuoneen itsellenne, se on niin hiljainen ja rauhallinen."