"Sir, hän käyttäytyi erittäin hienosti, ja kuulin ranskalaisten herrojen sanovan että hän on 'pétrie d'esprit et de graces!'[114] Tohtori Bretton oli samaa mieltä."
"Hän on hyvä, kultainen lapsi, se on varma, ja minä uskon että hänellä on hiukan luonnetta. Tästä muistan että kerran olin sairaana ja Polly hoiti minua; luultiin minun kuolevan, ja hän kävi sitä voimakkaammaksi ja hellemmäksi mitä enemmän minä heikkenin. Ja kun rupesin toipumaan — mikä päivänsäde hän olikaan sairaskammiossani! Niin, hän leikki tuolini vieressä ääneti ja hilpeänä kuin valo. Ja nyt hänelle tehdään naimatarjouksia! Minä en tahdo erota hänestä." Ja herra de Bassompierre ähkyi.
"Te olette tuntenut tohtori ja rouva Brettonin niin kauan", yritin minä, "ero tuntuisi vähemmän raskaalta jos antaisitte Pollyn hänelle eikä kenellekään muulle."
Hän ajatteli asiaa miltei synkkänä.
"Totta kyllä. Olen kauan tuntenut Louisa Brettonin", hän mumisi. "Hän ja minä olemme todellakin hyvin vanhoja ystäviä, ja herttainen suloinen tyttö hän oli nuorena. Te puhutte kauneudesta, neiti Snowe, hän oli kaunis, jos niin tahdotte — pitkä, suora ja kukoistava — eikä tuollainen lapsi tai keijukainen kuin miltä minun Pollyni näyttää silmissäni. Kahdeksantoistavuotiaana Louisa Brettonilla oli ryhti ja vartalo joka olisi sopinut prinsessalle. Hän on arvokas ja hyvä nainen nyt. Poika tulee häneen, olen aina ajatellut niin ja suosinut häntä ja toivonut hänelle hyvää. Nyt hän maksaa minulle tällaisella rosvouksella! Pikku aarteeni rakasti vanhaa isäänsä hellästi ja vilpittömästi. Nyt se on epäilemättä ohi — minä olen taakkana."
Ovi aukeni — hänen "pikku aarteensa" tuli sisään. Hänellä niin sanoakseni oli yllään iltakauneus: tuo virkeys, joka väliin tulee päivän päättyessä, lämmitti hänen katsettaan ja poskiaan, kesäinen rusotus somisti hänen hipiäänsä, kiharat valuivat pitkinä ja täyteläisinä liljanvalkoiselle kaulalle, valkoinen puku sopi kesäkuun helteeseen. Luullen minun olevan yksin hän oli tuonut kädessään kirjeen jonka oli juuri kirjoittanut, taitettuna mutta avoimena. Minun piti lukea se. Kun hän näki isänsä, epäröivät hänen sipsuttelevat jalkansa hieman, seisahtuivat hetkiseksi — ja poskien puna valahti ruusuisena yli kasvojen.
"Polly", sanoi de Bassompierre hiljaa, vakavasti hymyillen, "punastutko kun näet isäsi? Sepä jotakin uutta."
"Minä en punastu — en punastu koskaan", vakuutti hän, ja samalla tulvahti toinen purppuralaine hänen kasvoihinsa.
"Mutta minä luulin että olit ruokasalissa, ja tarvitsin Lucya."
"Sinä luulit varmaan, että olin John Graham Brettonin kanssa. Mutta hänet on juuri kutsuttu ulos — hän tulee pian takaisin, Polly. Hän voi viedä kirjeesi postiin, niin säästyy Mathieultä 'juoksu' niinkuin hän sanoo."