"Eikö kirje miellytä sinua? Eikö sitä saa lähettää? Onko se revittävä? Se on revittävä sinun tähtesi, jos sinä määräät."
"Minä en määrää mitään."
"Määrää jotakin, isä, lausu toivomuksesi, mutta älä pahoita Grahamin mieltä, älä loukkaa häntä. Minä en voi, en voi kestää sitä. Minä rakastan sinua, isä, mutta minä rakastan myös Grahamia, koska — koska — sille asialle ei voi mitään."
"Tuo loistava Graham on nuori lurjus, Polly — se on minun nykyinen käsitykseni hänestä. Sinua kai ihmetyttää kuulla että minä puolestani en rakasta häntä hituistakaan. Ah, vuosia sitten näin tuon pojan silmissä jotakin, minkä perille en koskaan oikein päässyt — jotakin jota ei ollut hänen äidissään — syvyyden joka varotti tunkeutumasta liian pitkälle tuohon virtaan, ja nyt äkkiä huomaan uponneeni siihen päälakeani myöten."
"Isä, ethän ole, ethän ole uponnut, olet kaikessa rauhassa rannalla, voit tehdä mitä haluat, valtasi on rajaton. Voit sulkea minut luostariin ja särkeä Grahamin sydämen huomenna, jos haluat olla niin julma. No, itsevaltias, tsaari, tahdotko tehdä sen."
"Pois Siperiaan koko mies, punaiset viikset ja kaikki tyynni! Minä sanon etten pidä hänestä, Polly, ja ihmettelen että sinä pidät."
"Isä", sanoi tyttö, "tiedätkö että nyt olet hyvin ilkeä? En ole koskaan nähnyt sinua noin epämiellyttävänä, noin vääryydellisenä, noin melkein kostonhimoisena. Kasvoissasi on ilme joka ei kuulu sinulle."
"Pois koko mies", jatkoi herra Home, joka todella näytti olevan kovasti pahoillaan ja harmistunut — vieläpä hieman katkera. "Mutta minä otaksun että jos hän lähtisi, panisi Polly tavaransa myttyyn ja lähtisi perässä: hänen sydämensä on nyt koreasti voitettu — voitettu ja loitonnettu vanhasta isästä."
"Isä, minä sanon että on ilkeätä, on ihan väärin puhua tuolla tavoin. Minua ei ole loitonnettu sinusta, eikä mikään inhimillinen olento eikä edes kuoleman mahti voisi loitontaa minua."
"Mene naimisiin, Polly! Ota nuo punaiset viikset. Lakkaa olemasta tytär, mene ja rupea vaimoksi!"