"Punaiset viikset! Tahtoisin tietää mitä tarkoitat, isä. Sinun pitäisi varoa epäoikeudenmukaisuutta. Olet väliin sanonut että kaikki skotlantilaiset, sinun maamiehesi, ovat epäoikeudenmukaisuuden uhreja. Se on todistettu mielestäni nyt, koska et tee mitään eroa punaisen ja syvän kastanjanruskean välillä."
"Jätä vanha epäoikeudenmukainen skotlantilainen ja mene pois."
Tyttö katseli häntä hetkisen. Hän tahtoi esiintyä lujana, olla ivan yläpuolella. Tuntien isänsä luonteen ja hänen harvat heikkoutensa tytär oli odottanut juuri tämäntapaista kohtausta. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ja hän tahtoi selviytyä siitä arvokkaasti, luottaen vastavaikutukseen. Mutta hänen arvokkuudestaan ei ollut mitään hyötyä. Äkkiä hänen sielunsa tulvahti hänen silmiinsä ja hän lankesi isän kaulaan.
"Minä en tahdo jättää sinua, isä, minä en koskaan jätä sinua. Minä en tahdo tuottaa sinulle tuskaa! Minä en koskaan tuota sinulle tuskaa!" hän nyyhkytti.
"Karitsani! Aarteeni!" mumisi rakastava mutta äreä isä. Hän ei sillä hetkellä sanonut muuta, ja nämäkin kaksi sanaa kuuluivat käheiltä.
Huone alkoi nyt pimetä. Kuulin liikettä, askelia ulkoa. Luulin että joku palvelija siellä toi kynttilän, ja avasin hiljaa oven estääkseni häiriön. Etuhuoneessa ei seisonut palvelija: eräs pitkä herra laski hattunsa pöydälle, veti käsineet hitaasti käsistään — viivytellen, odotellen, niin minusta näytti. Hän ei kutsunut minua luokseen sanalla eikä viittauksella, mutta hänen katseensa sanoi:
"Lucy, tulkaa tänne." Ja minä menin.
Hänen kasvoissaan leikki hymyily kun hän katsoi minuun. Vain hänenlaisensa luonne ilmaisi hymyllä sentapaista kiihtymystä, joka nyt värisytti häntä.
"Herra de Bassompierre on tuolla — eikö niin?" kysyi hän viitaten kirjastoon.
"On."