Tällaisin katkonaisin lausein tunteeni pyrkivät esille, mutta eivät päässeet; sanat — hauraat ja kankeat ja kylmät kuin jää — värisivät ja särkyivät ponnistuksessa. Hän katsoi minua vielä, hän kohotti kätensä lempeästi sivelläkseen tukkaani, se kosketti huuliani ohimennen, minä painoin sitä lujasti, minä maksoin sille veroni. Hän oli minun kuninkaani, kuninkaallinen oli ollut tuon käden hyvyys minua kohtaan; kunnioituksen osoittaminen oli sekä iloni että velvollisuuteni.
<tb>
Iltapäivätunnit olivat ohi, ja illan hiljaisuus varjosti rauhallista esikaupunkia. Paul vetosi vieraanvaraisuuteeni; hän oli ollut liikkeellä ja touhussa aamusta asti ja kaipasi virkistystä. Hän sanoi että minun pitäisi tarjota hänelle suklaata kauniista kullan- ja valkoisenkirjavasta kiinalaiskalustostani. Hän meni ulos ja tilasi ravintolasta mitä tarvittiin, hän kantoi pienen pyöreän pöydän ja kaksi tuolia parvekkeelle ranskalaisen ikkunan eteen viiniköynnösten suojaan. Kuinka ujon iloisena suostuinkaan emännäntehtäviini, järjestin tarjottimen ja kestitsin hyväntekijä-vierastani.
Tämä parveke oli talon takaosassa, esikaupungin puutarhat olivat ympärillämme, pellot aukenivat niiden takana. Ilma oli hiljainen, leuto ja raikas. Poppelien, laakerien, sypressien ja ruusujen takaa katseli kuu niin ihanana ja tyynenä, että sen hymyily värisytti sydäntä, tähti loisti aivan sen vieressä puhtaan rakkauden verrattomin sätein. Suuressa puutarhassa lähellämme nousi vesisuihku altaasta ilmaan, ja kalpea kuvapatsas nojautui yli leikkivän veden.
Paul puhui minulle. Hänen äänensä oli niin hillitty että se sopusointuisena yhtyi tuohon hopeakuiskeeseen, solinaan, laulavaan huokaukseen, joka oli tuulenhengen, lähteen ja lehvien iltavirttä.
Onnellinen hetki — viivy vielä, laske sulkasi, anna siipiesi levätä, kallista taivahinen otsasi puoleeni! Valkoinen enkeli, anna valosi viipyä, jätä sen heijastus myöhemmin nouseviin pilviin, älä riistä sen riemua ajalta joka tarvitsee säteen takaapäin!
Ateriamme oli yksinkertainen: suklaata, sämpylöitä; vadillinen tuoreita kesähedelmiä, kirsikoita ja mansikoita vehreiden lehtien keskellä — siinä kaikki, mutta juuri siitä me molemmat pidimme enemmän kuin juhla-ateriasta, ja minulle tuotti kuvaamatonta iloa tarjota Paulille. Minä kysyin häneltä tiesivätkö hänen ystävänsä, isä Silas ja madame Beck, mitä hän oli tehnyt — olivatko he nähneet taloani?
"Ystäväni", hän sanoi, "kukaan ei tiedä mitä olen tehnyt, paitsi te ja minä itse: ilo on omistettu meille kahdelle, jakamattomana ja pyhänä. Totta puhuen tämä asia on ollut minulle hienonhieno nautinto, jota en tahtonut turmella ilmoittamalla muille. Sitä paitsi" (hän hymyili), "tahdoin todistaa neiti Lucylle että osaan säilyttää salaisuuden. Kuinka usein onkaan hän moittinut minua arvokkaan pidättyväisyyden ja tarpeellisen varovaisuuden puutteesta! Kuinka usein onkaan hän pahanilkisesti vihjaissut, että kaikki asiani ovat Polichinellen salaisuuksia!"
Tämä oli tosiaan totta: en ollut säästänyt häntä tässä suhteessa enkä kenties muissakaan, joissa häntä voi ahdistaa. Verraton, yleväsydäminen, kultainen, pahankurinen pikku mies. Sinä ansaitsit vilpittömyyttä ja sait sitä aina minulta.
Jatkaen tiedustelujani kysyin kenelle talo kuului, kuka oli isäntäni, kuinka suuri oli vuokrani. Hän antoi minulle heti nämä tiedot kirjoitettuina, hän oli ennakolta arvannut ja valmistanut kaiken.