"Toivon, että makaisin kankeana ja jähmettyneenä herrani vieressä!" sanoi kreivi Bernard, "jollei vain pitäisi olla pystyssä Normandian ja tämän lapsiraukan tähden, joka tietenkin tulee tarvitsemaan kaikkein sukunsa ystäväin tukea. Toivoin, että silmäni olisivat soenneet ikipäiviksi välttyäkseni näkemästä tätä näkyä. Ja jospa olisin edes saanut kohottaa kalpani hänen puolustuksekseen! Kertokaa te, Rainulf, kuinka se tapahtui. Minä en kykene sitä tekemään."
Hän heittäytyi penkille, peittäen kasvonsa vaipallaan. Rainulf jatkoi: "Te tiedätte, kuinka hyvä herttuamme onnettomuuden hetkenä lupautui kohtaamaan tuota arkaa Flanderin kreivi roistoa Pecquigny saarella. Oli sovittu että molemmat sekä herttua että kreivi veisivät silloin mukanaan saareen kaksitoista aseetonta miestä. Bretagnen herttua Allan oli yksi meidän miehiämme, kreivi Bernard samaten, vanha kreivi Botho ja minä niinikään. Meillä ei ollut ollenkaan aseita — auta armias, jos meillä oli ne! Mutta niin ei ollut flaamilaisten laita. Voi, voi! elinpäivänäni en unhoita herttua Wilhelmin ruhtinaallista ryhtiä, kun hän astui maihin ja otti barettinsa päästään tuota Arnulf roistoa tervehtiessään."
"Niinpä kyllä", puuttui Bernard puheesen. "Ja ettekö pannut merkille sen hylkiön sanoja? 'Ruhtinaani', sanoa liperteli hän, 'te olette kilpeni ja suojelukseni.' Oi jos voisin halaista hänen kavalan kallonsa sotakirveelläni!"
"Sitte kävivät he neuvotteluihin käsiksi", jatkoi Rainulf. "Ja sanat kun eivät ole Arnulfille minkään arvoiset, lupasi hän kaiken ajateltavan vahingonkorvauksen tuolle kurjalle Montreuilille ja tarjoutuipa hyväkäs vielä tekemään herttuallemme uskollisuuden valankin Flanderin puolesta. Tämän epäsi kuitenkin meidän Wilhelmimme, sanoen, että olisi häpeällinen vääryys sekä Ranskan kuningasta Ludvigia että Saksan keisaria Ottoa vastaan riistää heiltä vasallinsa. He jättivät toisilleen hyvästit kaikella ritarillisella kohteliaisuudella, ja me astuimme taas veneihimme. Herttua Wilhelmiä halutti soutaa yksinään pikku veneessä, sitä vastoin kuin me toiset yksitoista olimme kaikki toisessa. Juuri kun olimme miltei rannassamme, kuultiin jonkun flaamin huutavan, että heidän kreivillään olisi vielä jotain lisää sanottavana herttualle. Kieltäen meitä perästään tulemasta, käänsi herttua veneensä ja souti takaisin. Mutta hän ei ollut vielä jalkaansa maihin laskenut", jatkoi normanni, puristaen nyrkkejään ja purren hammasta, melkein mielikatkeruuden masentamana, "kun saimme nähdä, miten muuan flaami huitasi tarmonsa takaa, häntä airolla päähän. Herttua kaatui taintuneena maahan, toiset heittäysivät hänen päälleen, ja tuokion perästä heiluttelivat he pilkaten verisiä tikareitaan meitä kohti. Te voitte kyllä mielessänne kuvailla, miten me kiljuimme ja ulvoimme heille ja soudimme kuin mielettömät, mutta kaikki turhaan, he olivat jo veneissään. Ennenkun olimme ennättäneet saarellekaan, olivat he jo joen toisella puolella. Pian hyppäsivät he hevostensa selkään ja pakenivat pelokkaalla kiireellä. Tuossa tuokiossa olivat he niin loittona, ettei yhdenkään normannin kosto voinut heitä yllättää."
"Mutta kauan he eivät sitä vältä!" huudahti Rikhard, syöksyen esiin. Hänen lapsellisesta mielikuvituksestaan tämä kauhistuttava kertomus oli enemmän Astrida rouvan satujen tapainen kuin todellisuus. "Ollappa minussa jo miehen mittaa heitä rangaistakseni! Mutta vielä kerran saavat he nähdä —"
Hän malttoi äkkiä mielensä, muistaessaan kuinka hänen isänsä oli kieltänyt häntä lausumasta kostonhimoisia sanoja. Mutta vapaaherrat puuttuivat innokkaasti hänen sanoihinsa, sillä he, olematta vähääkään sovinnollisia, pitivät verikoston pyhänä velvollisuutena. He vain iloitsivat nähdessään uudessa herttuassaan sotaista luonnetta.
"Haa, niinkö sanotte, mun nuori ruhtinaani!" huudahti vanha Bernard kreivi, nousten ylös. "Niin, näen tulen silmissänne, joka kertoo minulle, että te eräänä päivänä kostatte salamurhan arvokkaasti."
Rikhard kohotti päätään, ja hänen sydämmensä sykki kovasti kun herra Eerikki vastasi: "Sen hän totta tosiaan tulee tekemään! Saisitte hakea koko Normandian, niinpä Norjankin, löytääksenne vapaampaa ja uljaampaa luonnetta. Uskokaa pois, kreivi Bernard, nuoresta herttuastamme on tuleva yhtä kuulu kuin kaikista hänen edeltäjistään."
"Mielelläni uskon sen", sanoi Bernard. "Ryhti kuin isoisällään Rolfilla ja paljo muistuttaa se jaloa isäänsäkin! Mitä sanotte, prinssi Rikhard, tahdotteko tulla normannilaisen heimon urhoolliseksi johtajaksi vihollisiamme vastaan?"
"Tahdonpa tietenkin", sanoi Rikhard, hurmaantuneena siitä mieltymyksestä, minkä hänen äsken lausumansa muutamat sanat olivat herättäneet. "Tahdon ratsastaa etunenässä vielä tänä yönä, jos te vain sallitte meidän matkata kurittamaan noita petollisia flaameja."