"Huomenna ratsastatte kanssamme, prinssi", vastasi Bernard. "Mutta tämä matka on tehtävä Roueniin, pukeutuaksenne siellä herttualliseen miekkaanne ja vaippaanne ja vastaanottaaksenne vasallienne uskollisuudenlupaukset."
Rikhard painoi päänsä alas vastaamatta, sillä tämä palautti hänet tajuamaan, että hänen isänsä todella oli poissa, ja ettei hän koskaan saisi enää nähdä häntä. Hän mietti kaikkia isänsä tuloa varten laatimiaan tuumia, kuinka hän melkein oli laskenut tunnit, ja kuinka hän olisi iloinnut saadessaan kertoa hänelle, että isä Luukas oli häneen tyytyväinen. Ja nyt hän ei saisi enää milloinkaan suikertaa hänen syliinsä, ei kuulla hänen ääntään eikä nähdä hänen lempeitten silmiensä hellää säteilyä. Suuret kyynelet täyttivät hänen silmänsä, mutta kun häntä hävetti niitä näyttää, asettausi hän jakkaralle Astrida rouvan jalkojen juureen. Hän nojasi otsaansa käsiinsä ja kertoi mielessään kaikki, mitä hänen isänsä heidän viime kerran yhdessä ollessaan oli sanonut ja tehnyt. Hän ajatteli luvattua palausta ja antoi mielikuvituksen kuvata eteensä tuon kohtaamisen ja tervehdyksen, kunnes melkein onnistui saamaan itsensä vakuutetuksi, että tuo kauhistuttava kertomus olikin vain unennäköä. Mutta kun hän katsahti taas ylös, istuivat vapaaherrat siinä surullisin, vakavin kasvoin. He keskustelivat ruhtinaallisesta ruumiista, jonka Bretagnen herttua Allan vei Roueniin, siellä haudattavaksi vanhan Rolf herttuan ja herttuatar Emman, Rikhardin äidin viereen. Kuinkahan tämä kankea, vertavuotava ruumis voisi olla sama isä, jonka käsivarret äskettäin olivat sulkeneet hänet syliinsä? Tietääköhän isä miten hän nyt ajattelee häntä? Näihin uneksiviin aatelmiin nukahtui vihdoin isätön ja äiditön Normandian herttua, vasalliensa unhoittamana vakavien neuvottelujensa vuoksi. Hän selvisi tuskin siksikään hereille, että tarkkaavasti olisi voinut lukea rukouksensa, kun Astrida rouva vihdoinkin muisti hänet viedä vuoteelleen.
Kun Rikhard heräsi seuraavana aamuna, saattoi hän tuskin uskoa, että kaikki, mitä illalla oli tapahtunut, oli totta. Mutta pian se hänelle selvisi; kaikki oli järjestyksessä hänen matkaansa varten vasalliensa kanssa Roueniin. Harcourtin kreivi oli tullut Bayeuxiin varta vasten häntä noutaakseen. Rouva Astrida oli ihan onneton, kun "lapsen", niinkuin hän kutsui Rikhardia, piti ratsastaa karskien sotilasten kanssa. Mutta herra Eerikki nauroi hänen levottomuudelleen sanoen ei koskaan käyvän päinsä, että Normandian herttua saapuisi ensikerran pääkaupunkiinsa hoitajattaren vaalimana. Ja niin Astrida rouvan täytyi tyytyä siihen, että saisi seurata heitä jonkun matkan päässä Walter Metsästäjän suojelemana.
Näin jätti hän hyvästit Rikhardille, määräten sekä herra Eerikille, että Osmondille velvollisuudeksi pitää hänestä mitä hellintä huolta. Sitte sanoi Rikhard jäähyväiset kaikille linnanpalvelijoille, vastaanotti isä Luukkaan siunauksen, nousi pikku hevosensa selkään ja lähti matkaan, ratsastaen herra Eerikin ja kreivi Bernardin välissä. Rikhard kun oli vain pikku poika, ei hän miettinyt suurin vahinkoaan ratsastaessaan eteenpäin raikkaassa aamuilmassa. Hän tunsi olevansa ruhtinas vasalliensa etunenässä, sukunsa lipun ylväästi hulmuillessa edessään. Missä hän kulkikin, riensi rahvas virtana häntä näkemään ja rukoilemaan hänelle siunausta. Rainulf de Ferrièrellä oli suuri, raskas kukkaro, täynnä hopeata ja kultaa. Milloin he vain tapasivat tuommoisia katselijajoukkoja, oli Rikhardista hyvin hauskaa pistää kätensä kukkaroon ja kylvää rahoja väkijoukkoon, varsinkin missä näki pikku lapsia.
He seisattuivat syödäkseen päivällistä ja levätäkseen päiväsydäntä eräässä linnassa. Tämän isäntä, niinpian kuin päivällinen oli ohi, nousi myöskin ratsaille ja seurasi heitä matkalla Roueniin. Aina tänne saakka ei matka eronnut viimekertaisesta retkestä, jolloin Rikhard matkusti isänsä luo joulua viettämään. Lähetessä kaupunkia, tunsi hän leveän Seinevirran ja näki tuomiokirkon nelikulmaisen tornin. Hän muisti, kuinka isänsä juuri tällä paikalla oli tullut häntä vastaan ja kuinka hän oli saanut ratsastaa hänen sivullaan kaupunkiin, missä isä oli sitte taluttanut hänet kädestä saliin.
Hänen mielensä oli hyvin apea muistaessaan, ettei nyt enään ollut ketään, joka voisi tulla vastaan toivottamaan hänet tervetulleeksi, tuskinpa ketään, jolle voisi edes ilmaista, mitä sydämmellä oli. Sillä noilla kookkailla, totisilla vapaaherroilla ei ollut mitään sanottavaa niin pienelle pojalle. Itse tuo kunnioitus ja muodollisuus, jolla he kohtelivat häntä, saattoi hänen yhä enemmän arkailemaan heitä. Etenkin kreivi Bernardia tuimine, arpisine kasvoineen hän melkein pelkäsi. Osmond, hänen uskollinen ystävänsä ja leikkitoverinsa, oli alhaisarvoisempana pakoitettu ratsastamaan kaukana jälessä.
Tehtiin juuri tuloa kaupunkiin, kun alkoi pimetä. Kreivi Bernard katseli ympärilleen, järjestäen juhlakulun. Eerikki de Centeville pyysi Rikhardin istumaan suorana eikä näyttäymään väsyneeltä. Sitte seisattivat kaikki ritarit, pikku herttuan ratsastaessa yksinään kappaleen matkaa heidän edellään porttiholvin läpi. Kaikui äänekäs huuto: "eläköön nuori herttuamme!" Ihmisjoukkoja seisoi ylt'ympäriinsä katselemassa hänen tuloaan, niin paljon, että rahapussi tyhjeni pian hänen auliissa käsissään. Koko kaupunki näytti yhdeltä ainoalta suurelta linnalta, jota vallit ja kaivanteet ympäröivät. Toisessa päässä kohousi Rolfin torni. Tätä kohti tahtoi Rikhard ohjata hevosensa, mutta Harcourtin kreivi sanoi: "Ei sinne, hyvä prinssi, Neitsyt Marian kirkkoon."
Siihen aikaan pidettiin omaisten ja ystäväin velvollisuutena kuolleita kohtaan käydä näitä katsomassa, kun he lepäsivät juhlallisilla näytevuoteillaan. Tulipa vielä pirskoittaa muutamia tippoja pyhää vettä vainajan päälle. Rikhardin piti nyt osoittaa isälleen tätä kunnioitusta. Hän vapisi hiukan, vaikkapa tuon tehtävän suorittaminen ei tuntunutkaan hänestä kammottavalta, koska hän siten sai tilaisuuden vielä kerran nähdä isänsä kasvot. Hän ratsasti siis tuomiokirkolle. Siihen aikaan tämä oli vallan toisen näköinen kuin nyt. Muurit olivat hyvin paksut, ikkunat pienet ja melkein kätketyt raskaihin, taidokkaasti laadittuihin holvikaarroksiin. Pilarit sisässä olivat matalat ja kömpelötekoiset. Siellä oli tavallisesti niin hämärä, että kaarevata kattoa tuskin erotti.
Mutta nyt virtaili tulvana valoa jok'ikisestä ikkunasta. Paitsi kahta, alttarin molemmin puolin aina palavaa käsivarrenpaksuista vahakynttilää, oli tällä kertaa kuorissakin kaksikerroksinen kynttilärivi. Tämä oli järjestettynä nelikulmaan ja valoi kirkasta, hiljaista loistettaan koko huoneustoon ja etenkin alttarin kulta- ja hopeakoristuksiin.
Kynttiläin takana oli polvillaan rivi munkkeja mustissa kaapuissaan, päät kumartuneina ristissä olevain kätten yli. He lauloivat virsiä suloisin, juhlallisin sävelin. Tämän pyhitetyn piirin sisäpuolella oli ruumispaarit ja niillä herttuan ojennettu ruumis.