Rikhardin valtasi vapisuttava kunnioitus. Hän olisi mielellään seisattunut, mutta oli pakotettu menemään eteenpäin. Pistäen kätensä pyhävesiastiaan ja tehden otsallaan ristinmerkin, astui hän verkalleen esiin. Jälellä olevat tipat pirskoitti hän elottoman vartalon päälle ja seisoi sitte alallaan. Tuntui kuin paino olisi levännyt hänen sydämmellään, estäen hengittämästä ja liikkumasta.
Siinä makasi Wilhelm Pitkämiekka kuni hyvä ja uskollinen kristitty soturi ainakin. Hän oli puettuna kiiltäviin sotatamineihinsa: miekka sivulla, kilpi käsivarrella ja ristinkuva rinnan yli ristiinasetetuissa käsissä. Herttuallinen kärpännahoilla sisustettu purppurasamettivaippa oli vedettynä olkapäiden ympärille ja kypärin asemesta oli hänellä kruunu päässään. Tämän kallisarvoisen juhlapuvun vastakohtana oli, alaskäännettynä rautapaidan kauluksen yli, lieve karkeata jouhipaitaa, jota herttua oli pitänyt ihokkaansa alla. Kukaan ei ollut tästä tiennyt ennen kuin vasta sitte, kun hengettömän ruumiin päältä riisuttiin veren tahrimat vaatteet. Herttuan kasvoilla oli tyynen, juhlallisen rauhallisuuden ilme, ikäänkuin hän olisi vain hiljaa uinunut odottaen ylösnousemiskehoitusta taas herätäkseen. Ei pienintäkään merkkiä ulkonaisesta väkivallasta ollut näkyvissä, lukuunottamatta toisella ohimolla näkyvää syvää purppurapunaista jälkeä. Tämä oli siinä kohti, mihin aironlyönti, joka oli vienyt hänet tunnottomaksi, ensiksi oli sattunut.
"Näettekö tätä, prinssi?" sanoi matalalla, syvänankaralla äänellä kreivi Bernard, joka ensiksi katkasi äänettömyyden.
Rikhard oli viimeisten tuntien kuluessa kuullut tuskin muuta mitään kuin neuvotteluja flaameja vastaan sekä katkeran vainon ja kostontuumien ilmauksia. Murhatun isänsä näky yhdessä vainajaa niin suuresti rakastaneen tanskalaisen katseen ja äänen kanssa, kiihoitti hänen mieltänsä. Hän kiskaisihe irti äänettömästä kunnioituksen ja surun horroksesta ja huudahti: "Minä näen sen, ja kalliisti saapi kavala petturi tekonsa maksaa!" Ympärillä olevien jalosukuisten hyväksyvien silmäysten yllyttämänä astui hän sen perästä uljaasti esiin. Mielessä kierteli semmoinen tunne kuin jos hän olisi joku Astrida rouvan laulujen sankareja. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja hän nostaisi päänsä niin korkealle, että hiukset valahtivat takaisin otsalta. Laskien kätensä isänsä miekan kahvaan, jatkoi hän puhettaan sanoilla, jotka ehkä hänen tietämättään, juontuivat jostakin sankarisadusta. "Niin, Flanderin Arnulf, tiedä, että Normandian herttua Wilhelm ei jää kostamatta! Kautta tämän oiva miekan vannon, että niinpian kuin käsivarressani on kylliksi tarmoa —"
Loppu jäi sanomatta, sillä samassa muuan käsi laskeusi hänen käsivarrelleen. Munkki, joka tähän saakka oli ollut polvistuneena lähellä ruumiin päänalaista, oli noussut ylös, seisoen nyt jyhkeänä ja synkkänä.
Kun Rikhard katsahti ylös, tunsi hän Martin, Jumiègesin apotin, isänsä parhaimman neuvonantajan kalpeat, totiset kasvot.
"Normandian Rikhard, mitä sanotkaan?" lausui hän ankarasti. "Niin, anna vain pääsi painua, eläkä toista moisia sanoja. Tuletko tänne häiritsemään kuolleen rauhaa kostonhuudoillasi? Uskallatko sinä vaatia ja vannoa sotaa tuon miekan nimessä, jota koskaan ei paljastettu muuhun kuin köyhäin ja sorrettujen asian puolustukseksi? Tahdotko reväistä itsesi irti Hänestä, jonka palvelukseen elämäsi on vihitty, ja ruveta Hänen vihamiehekseen? Tätäkö olet oppinut autuaasti edesmenneeltä isältäsi?"
Rikhard ei vastannut, peitti vaan kasvonsa käsillään salatakseen kiihkeästi esille pyrkiviä kyyneleitä.
"Herra apotti, herra apotti, tämä menee liian pitkälle!" kiljasi Bernard Tanskalainen. "Nuori herttuamme ei ole mikään munkki, emmekä me tahdo nähdä, että jokainen jaloa ja sotaisata mielenlaatua osoittava kipene tukahdutetaan heti leimahtaessaan."
"Harcourtin kreivi", sanoi apotti Martti. "Ovatko nämät raa'an pakanan sanoja vai kristityn, joka on puhtaaksi pesty siunatussa kastemaljassa tuolla? Niin kauan kuin minä saatan sitä estää, et sinä koskaan tule pimittämään lapsen sielua syntisellä kostonhimollasi. Ole vakuutettu, ettet kuolleen herrasi läheisyydessä ole saapa häväistä Hänen temppeliänsä, joka ei tullut tuomitsemaan vaan anteeksi antamaan, rikoksella, jota herttua eläissään sisimmästään inhosi. Tiedän vallan hyvästi, että te, Normandian herrat, mielihyvällä vuodattaisitte viimeisen veripisaranne, jos sillä voisitte palauttaa kalliin herttuamme henkiin tahi suojata hänen isätöntä lastansa. Mutta jos lienette rakastaneet isää, niin täyttäkää hänen käskynsä — luopukaa syntisestä vihan ja koston hengestänne. Jos rakastatte lasta, oo, elkää sitte koettako vahingoittaa hänen sieluaan enemmän ja synkemmin kuin hänen katkerin vihamiehensä, olkoonpa hän vaikka Arnulf itse, on voinut tehdä."