"Voi lapsukaiseni", sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja vetäen hänet aivan itseensä kiinni kyynelten viljanaan virratessa. Hänen syleilynsä tyynnyttämänä seisoi Rikhard. Silmät selkiselällään ja syvin, läähättävin henkäyksin kuunteli hän noita neljää jalosukuista, jotka hiljaa ja vakavasti puhelivat keskenään, hänestä paljoa välittämättä.
"Herttua kuollut!" toisti herra Eerikki de Centeville melkein tajuttomana ja kangistuneena kauhusta.
"Niin on", sanoi Rainulf hitaasti ja suruisesti, ja hiljaisuutta häiritsi vain vanhan kreivin Bernardin raskaat, syvät nyyhkytykset.
"Mutta miten? missä? milloin?" puhkesi herra Eerikki vihdoin puhumaan. "Eihän tietty mistään sodasta teidän täältä matkatessanne. Voi, miksi en ollut hänen sivullaan!"
"Hän ei kaatunut sodassa", vastasi Rainulf kolkosti.
"Olisiko sitte tauti voinut päättää hänen päivänsä niin rutosti?"
"Eipä tautikaan", vastasi Ferrières. "Kavallus se oli. Hän kaatui
Pecquignyn saarella vilpillisen flaamilaisen käden kautta."
"Ja tuo kavaltaja elää vielä?" kiljahti vapaaherra de Centeville, suonenvedontapaisesti tarttuen oivaan miekkaansa.
"Hän elää, riemuiten rikoksestaan", sanoi Ferrières, "turvallisena ja huolettomana omissa linnoitetuissa kauppakaupungeissaan."
"Voin tuskin uskoa sanojanne, jalot herrat", sanoi herra Eerikki. "Herttuamme salavainoisesti murhattuna, hänen vihollisensa turvan takana, ja te täällä tätä kertomassa!"