"En, en, prinssi Rikhard", sanoi rouva, "minä en pidä siitä tarinasta. Se oli ennen kuin pohjan miehet oppivat ritarillisuutta ja hyviä tapoja, ja raakuus on aina pikemmin painettava unholaan kuin muisteltava. Ei, tahdon mieluummin kertoa tulostamme Centevilleen ja mitenkä yksitoikkoisia minusta olivat nämä aukeat tasangot ja leveät, hiljalleen liukuvat joet, verraten isäni vuonoon Norjassa. Korkeat, mustat, tummakuusikkoiset kalliot ne sitä ympäröivät ja etäällä näki lumipeitteisten tunturien taivasta kohti kohouvan. Oi kuinka sinervänä vesi väreilikään istuessani pitkät kesäpäivät isän venosessa pikku vuonollamme ja —"
Tässä keskeytettiin äkkiä rouva Astrida kertomuksessaan. Torvi toitahti linnan portilla. Koirat hyökkäsivät ylös kiivaasti haukkuen. Osmond ponnahti myöskin ylös, huusi: "kuulkaa!" ja koetteli vaientaa koiria. Rikhard kiiruhti herra Eerikin luokse, kiivaasti huutaen: "Herätkää, herra Eerikki, herätkää, isä on tullut! voi joutukaa aukaisemaan portteja ja laskemaan hänet sisään."
"Hiljaa koirat!" sanoi herra Eerikki, nousten verkalleen ylös, kun torven toitotuksia toistettiin. "Mene, Osmond, portinvartijan kanssa katsomaan, onko se, ken tähän aikaan tulee, ystävä vai vihollinen. Jääkää te tänne, hyvä prinssi", lisäsi hän, kun Rikhard tahtoi juosta Osmondin perästä. Pikku poika totteli, seisten alallaan, vaikka hänen jok'ikinen jäsenensä vapisi malttamattomuudesta.
"Tietoja herttualta, luulisin", sanoi rouva Astrida. "Itse hän tuskin lienee näin myöhäiseen liikkeellä."
"Voi niin, rakas rouva Astrida, se on varmasti hän", sanoi Rikhard. "Hän sanoi tulevansa pian takaisin. Kuulkaa, kuuluu jo hevosten poljenta pihalta. Olen varma, että se on hänen musta sotaratsunsa. Enkä minä ole siellä pitämässä hänen jalustintaan! Voi herra Eerikki, suokaa minun mennä!"
Herra Eerikki, aina harvapuheinen mies, pudisti vain päätään, ja samassa tuokiossa kuului askeleita kiviportailta.
Taas tahtoi Rikhard kipaista ulos, kun Osmond samassa palasi kasvoillaan ilme, joka heti ensi silmäyksellä osoitti, että joku onnettomuus oli tapahtunut. Mutta kaikki mitä hän virkkoi oli vaan: "Harcourtin kreivi Bernard ja vapaaherra Rainulf de Ferrières." Sitte astui hän sivulle antaakseen tulijoille tietä.
Rikhard pysähtyi keskelle salia pettyneenä. Herra Eerikkiä tahi muitakaan salissa olijoita tervehtimättä astui Harcourtin kreivi Rikhardin luokse, taivutti polvensa hänen edessään ja sanoi murtuneella, syvästi liikutetulla äänellä: "Rikhard, Normandian herttua, olen sinun läänityksenalaisesi ja uskollinen vasallisi." Sitte nousi hän ylös ja sill'aikaa, kuin Rainulf de Ferrières suoritti samat temput, peitti tuo vanha mies kasvonsa ja itki ääneensä.
"Voipiko asiat olla niin käsin", sanoi vapaaherra de Centeville. Saatuaan Ferrièreltä vastineeksi surumielisen silmäyksen, taivutti hänkin polvensa pojan edessä, toistaen sanat: "Olen sinun läänityksen-alaisesi ja uskollinen vasallisi ja vannon sinulle uskollisuutta linnani ja Centevillen vapaaherrakunnan puolesta."
"Eihän, eihän!" huusi Rikhard, vetäisten kätensä pois tulisessa tuskassa, tunteella semmoisella kuin jos olisi ollut kauhistuttavan unennäön vallassa, josta ei voinut herätä. "Mitä tämä merkitsee? Voi rouva Astrida, sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee? Miksi ne tekevät näin? Missä on isäni?"