Tätä tehdessään sattui hänen kätensä hopeavitjoihin. Kun hän nopealla tempaisulla kiskasi ne esiin, näki hän niissä killuvan hopea-avaimen. "Ai, mikä tämä on?" kysyi hän innokkaasti. "Mihinkä tämä avain käypi?"
"Suurimpaan aarteeseni", vastasi herttua Wilhelm piilottaessaan taaskin vitjat avaimineen pukimensa alle.
"Suurimpaan aarteesesiko, isä? Kruunuko se sitte on?"
"Kai sen vielä kerran saat nähdä", sanoi hänen isänsä, pidättäen pikku kättä liian likeisistä tutkimuksista.
Samassa astui muutamia vapaaherroja takaisin saliin ja herttua ei joutanut enää kauempaa pakisemaan pikku poikansa kanssa.
Seuraavana päivänä, aamujumalanpalveluksen perästä kappelissa ja suuruksen syötyä salissa, lähti herttua taas matkalleen. Mutta Rikhardin jätti hän siihen toivoon, että hän ehkä neljäntoista päivän päästä palaisi. Saipa hän Rikhardilta lupauksenkin, että olisi hyvin kohtelias isä Luukkaalle ja totteleisi herra Eerikki de Centevilleä.
Toinen luku.
Eräänä iltana istui Astrida rouva korkealla tuolillaan liesinurkassa kädessään kehrävarsi, josta hän veteli hienoa, sileätä pellavarihmaa, värttinän hyrrätessä permannolla. Hänen vastapäätään istui herra Eerikki nukkuen tuolillaan. Osmondilla oli paikkansa matalalla rahilla hiillustan vieressä. Hän vuoleksi ja teroitti metsähanhen sulkia, joidenka nyt piti oppia lentämään toisella tavoin kuin ennen, helpoittaen terävän nuolen eikä rauhaisan hanhen lentoa.
Linnan palvelijat ja sotamiehet istuivat penkeillä salin toisella seinustalla ja naiset toisella. Suuri takkavalkea katossa riippuvan mahdottoman suuren, loimahtelevan lampun kera valaisi salia. Ikkunat olivat suletut puuluukuilla, koko huone näytti miellyttävältä ja hauskalta. Kaksi tahi kolme suurta koiraa virutteleikse laiskotellen valkean edessä, ja niiden keskessä istui Normandian pikku Rikhard. Milloin silitteli hän niiden leveitä silkkihienoja korvia, milloin kutkutteli niiden suuria käpäliä Osmondin sulan kärellä tahi avasi hiljaa unisen silmän. Koira ojensi silloin vaan koipiaan, ilmaisten vastenmielisyyttään raskaalla örinällä. Pojan silmät olivat koko ajan hievahtamatta kiinnitetyt Astrida rouvaan, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut hukata sanaakaan tämän tarinasta. Rouva Astrida kertoi, kuinka Jaarli Rolf Rikhardin isoisä oli purjehtinut Seinen suuhun, ja kuinka Rouenin arkkipiispa Franco oli tullut häntä vastaan ja jättänyt hänelle kaupungin avaimet, ja kuinka nuo urhokkaat pohjoismaalaiset eivät olleet tehneet mitään vahinkoa ainoallekaan Rouenin asukkaalle. Sitte kertoi hän Jaarli Rolfin kasteesta, ja kuinka tämä niinä seitsemänä päivänä, joina hänellä oli päällään valkea kastepuku, oli antanut runsaita lahjoja kaikille herttuakuntansa Normandian arvokkaimmille kirkoille.
"Mutta kertokaas uskollisuudenlupauksesta!" sanoi Rikhard, "ja kuinka
Sigurd Verikirves heitti nurinniskoin tuon typerän Kaarlo kuninkaan.
Voi kun minä olisin nauranut sitä nähdessäni."