"Vihaat heitä! Ja minkä vuoksi?"
"Koska murhasivat kavaluudella urhoollisen Ragnar merikuninkaan! Astrida rouvalla on tapana laulaa hänen kuolinlauluaan, jota hän lauloi, kun kyykäärmeet pistivät hänet kuoliaaksi ja hän riemuitsi ajatellessaan, kuinka hänen poikansa tulisivat ja antaisivat korppien herkutella anglosaksien ruumiilla. Voi, jos minä olisin ollut hänen poikansa, kuinka olisinkaan kostanut, kuinka olisinkaan nauranut saadessani hakata maahan noita kavaloita pettureja ja polttaa poroksi heidän asuntojaan!" Rikhardin silmät salamoivat. Kun hän puhui tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, tulvivat hänen sanansa hurjana, säännöttömänä runosäkeenä, johon muotoon nuo vanhat sankarisadut olivat sepitetyt. Ehkä hän tietämättään niitä toistelikin.
Wilhelm herttua näytti totiselta.
"Rouva Astrida ei saa laulaa sinulle enää moisia lauluja", sanoi hän, "jos ne täyttävät mielesi noin kostokkailla ajatuksilla, jotka sopivat vain Odenin ja Thorin jumaloitsijoille. Ei Ragnar Lodbrok enemmän kuin hänen poikansakaan ymmärtäneet sen parempaa kuin riemuita tästä julmasta verikostosta. Mutta me, jotka olemme kristittyjä, tiedämme velvollisuudeksemme antaa anteeksi."
"Englantilaiset olivat lyöneet ja surmanneet heidän isänsä," sanoi
Rikhard, katsoen kummastuneena ja pahoilla mielin isäänsä.
"Aivan niin, Rikhard, enkä minä moitikaan heitä, sillä olivathan he juuri semmoisia kuin mekin olisimme olleet, jollei kuningas Harald Kaunotukka olisi ajanut isoisääsi pois Norjasta. He eivät olleet saaneet oppia totuutta; mutta meille on sanottu: 'anteeksi antakaat, niin teille anteeksi annetaan'. Kuuntele tarkasti, poikani: joskin kansamme tätä nykyä on kristitty, laiminlyödään tämä anteeksiannon velvollisuus liian usein. Sinä puolestasi elä käyttäydy sillä lailla. Muista, näitpä milloin tahansa sotalippuumme maalatun tahi kirkoissa kiveen hakatun ristin, että se puhuu meille anteeksiannosta. Mutta tästä anteeksiannosta emme saa koskaan nauttia, jollemme anna anteeksi vihollisillemme. Käsitätkö minua, poikani, ja tahdotko panna sanani mieleesi?"
Rikhard oli ensin kahden vaiheilla ja vastasi sitte: "Tahdon, isä.
Mutta min'en olisi voinut koskaan antaa anteeksi, jos olisin ollut joku
Ragnarin pojista."
"Voit mahdollisesti sinäkin joutua samaan asemaan, Rikhard", sanoi herttua. "Jos minä kaatuisin, mikä helposti saattaa tapahtua, jossakin niistä pikkusodista, jotka pilkkovat tätä onnetonta Ranskaa, niin muista, mitä nyt sanon sinulle. Panen juhlallisesti velvollisuudeksesi Jumalaa ja isääsi kohtaan, ettet saa ylläpitää mitään vainoa tahi vihaa. Kostat minut parhaiten sillä, että kädellä ja sydämmellä annat vihamiehillesi suurimman näytteen sovinnollisuudestasi. Anna lupauksesi, että tahdot näin tehdä."
"Kyllä, isä", sanoi Rikhard hiljaa isän sanojen juhlallisen vakavuuden kukistamana, nojaten päätään hänen poveaan vasten.
Hetkisen äänettömyys syntyi. Rikhard sai vähitellen entisen eloisuutensa, alkoi sivellä herttuan lyhyttä, käherätä partaa ja leikkiä hänen kirjaillulla kaulustimellaan.