Herttua Vilhelm Pitkämiekka haudattiin seuraavana aamuna suurella juhlallisuudella ja komeudella. Monta rukousta ja virttä kohotettiin hänen haudallaan.
Vajonneena raskaasen, unentapaiseen ihmettelyn ja surun horrokseen oli Rikhard seisonut tahi ollut polvistuneena lähimpänä ruumista. Kun hautaus oli ohitse, vietiin hänet takaisin palatsiin. Siellä riisuttiin hänen pitkä, raskas surupukunsa ja hän puettiin tulipunaiseen tunikkaan. Näin puettuna, hiukset huolellisesti järjestettyinä tuli hän taas saliin. Suuri joukko vasalleja oli täällä kokoontuneina, toiset sotatamineissa, toiset pitkiin, nahkareunusteisiin pukimiin puettuina. He olivat kaikki olleet hänen isänsä hautajaisissa. Herra Eerikki de Centevillen huomautuksesta otti Rikhard lakkinsa päästään ja kumarsi syvään vastaukseksi niihin kunnioituksen osoituksiin, joilla vieraat tervehtivät hänen tuloaan. Sen perästä meni hän hitaasti salin poikki ja astui oven luona olevia portaita alas vasallien järjestyessä juhlasaatoksi säädyn ja arvon mukaan. Ensimmäisenä kulki Bretagnen herttua ja sitte muut aina köyhimpään ritariin saakka.
Näin etenivät he verkkaisessa ja juhlallisessa marssijärjestyksessä, kunnes saapuivat tuomiokirkolle. Papisto oli jo siellä, asettuneena riveihin kuorin molemmille puolille. Piispat seisoivat alttarin ympärillä hiipoissaan ja kallisarvoisissa juhlapuvuissaan. Kun pikku herttua astui sisään, korottivat kaikki kuorissa "Te Deum laudamus" täysiäänisenä, helähtelevänä kuorolauluna, joka kajahteli mustissa kattokaarroksissa. Laulun aikana astui Rikhard ylös kuoriin, suuren, raskaan, loistokkaasti valmistetun tuolin luo, mikä seisoi ylhäällä kaksiaskelmaisella korotteella, heti alttarirappujen alapuolella. Siihen pysähtyi hän, Harcourtin Bernard ja Eerikki de Centeville molemmilla sivuillaan sekä muut vasallinsa asetettuina sopivaan järjestykseen kuorissa.
Kun tuo kaunis laulu oli lopussa, alkoi ehtoollismessu. Uhraamisajan tultua antoi jokainen ritari kultaa ja hopeaa. Viimeksi astui Rainulf de Ferrières alttarin kehyställe, kantaen vaatealustalla leveätä, kultaista rengasta — se oli herttuallinen kruunu. Aivan hänen kintereillään seurasi eräs toinen vapaaherra. Hän kantoi pitkää, raskasta miekkaa, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Rouenin arkkipiispa otti vastaan sekä kruunun että miekan ja asetti ne alttarille. Sen perästä jatkettiin jumalanpalvelusta. Siihen aikaan toimitettiin ripille laskenta jo pienokaisina ollessa. Rikhardin oli välittömästi kasteen perästä päästänyt ripille isäkumminsa Rouenin arkkipiispa. Juhlallisella kunnioituksella taivutti hän nyt polvensa ja vastaanotti rippi-isänsä kädestä sakramentin, niinpian kun koko papisto oli nauttinut ehtoollista.
Kun ehtoollisen jako oli loppunut, johtivat kreivi Bernard ja herra Eerikki Rikhardin alttarin askelmalle. Laskien toisen kätensä hänen ristissä oleville käsilleen, kysyi arkkipiispa Rikhardilta Jumalan ja Normandian kansan nimessä, tahtoiko hän tulla hyväksi ja uskolliseksi hallitusmieheksi, suojella heitä vihollisiltansa, ylläpitää totuutta ja oikeutta, rangaista väkivaltaisuutta ja vääryyttä sekä suojella kirkkoa?
"Tahdon", vastasi Rikhard hennolla, vavahtelevalla äänellä, "niin totta kuin Jumala minua auttakoon!" Sitte taivutti hän polvensa ja suuteli niitä pyhiä evankeliumeja, joita arkkipiispa hänelle kurotti.
Se oli juhlallinen ja vastuullinen vala, ja hän vapisi ajatellessaan, että oli sen tehnyt. Oltuaan vielä hetkisen polvistuneena, pani hän molemmat kätensä kasvoilleen ja kuiskasi: "Jumala, Isäni, auta mua pitämään valani!"
Arkkipiispa odotti, kunnes hän oli noussut ylös, käänsi sitte hänet kansaan päin, sanoen: "Rikhard, Jumalan armosta puen minä päällesi Normandian herttuallisen vaipan!"
Kaksi piispoista ripusti sitte hänen hartioilleen kärpännahkareunusteisen purppurasamettivaipan. Mutta aikamiehelle tehty kun oli, riippui se raskaana lapsiparan olkapäillä ja lepäsi syvissä laskoksissa lattialla. Arkkipiispa pani sen jälkeen kultaisen kruunun hänen pitkäkiharaiseen päähänsä. Kruunu oli kumminkin niin väljä, että herra Eerikin täytyi panna kätensä väliin, pysyttääkseen sitä kyllin ylhäällä. Viho viimeiseksi tuotiin pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, joka pantiin hänen käteensä juhlallisella kehoituksella käyttämään sitä aina oikeuden voimassa pitämiseksi. Oikeastaan se olisi ollut vyötettävä vyötäisille, niin että se olisi riippunut sivulla. Mutta tuo suuri kalpa oli niin paljo pikku herttuata pitempi, että hänen täytyi kurottaa kättänsä ylettyäkseen edes sen kahvaan.
Tämän jälkeen piti hänen palata valtaistuimelle takaisin, mikä ei käynyt vaikeuksitta, sillä niin sälytetty hän oli. Mutta Osmond kantoi hänen vaippansa laahosta, herra Eerikki piteli kruunua hänen päässään ja itse piti hän tukevasti miekkaa, vaikka Harcourtin kreivi tarjoutui kantamaan sitä hänen puolestaan. Rikhard nostettiin nyt ylös valtaistuimelleen, ja sitte seurasi uskollisuuden lupaukset. Allan, Bretagnen herttua, oli ensimmäinen, joka taivutti polvensa hänen edessään. Käsi nuoren isäntänsä kädessä vannoi hän olevansa hänen miehensä, tottelevansa häntä ja täyttävänsä läänitysvelvollisuutensa Bretagnen herttuakunnan edestä. Sitä vastoin Rikhard vannoi olevansa hänen hyvä herransa ja suojelevansa häntä kaikilta vihollisilta. Sitte seurasi Bernard Tanskalainen ja monta muuta. Kaikki toistivat saman uskollisuudenvalan, sill'aikaa kun heidän isoja, karkeita käsiään ympäröi lapsen pienet pehmoiset sormet. Moni ystävällinen ja lemmekäs silmä kiintyi osanotolla orpopoikaan. Moni tyly ääni vavahti valaa tehdessä liikutuksen murtamana. Moni urhoollinen, sotaisa sydän tunsi surun ja kaipauksen angervoa murhatun isän vuoksi. Rajuimpiakin myrskyjä pohjoisilla merillä kestäneiden miesten ahavoittuneita poskia pitkin vierivät nyt viljavat kyynelet, kun he kumartuivat tuon isättömän pojan eteen, jota he rakastivat sekä hänen uljaan isoisänsä että urhoollisen ja hurskaan isänsä vuoksi. Oli harva normanni, jonka sydän ei olisi hehkunut melkein isällistä rakkautta koskettaessaan nuoren herttuansa pikku kätösiä.