Uskollisuudenlupaus-menot kestivät kauan, ja niin toimitukseen kiintynyt ja liikutettu kuin Rikhard alussa olikin, alkoi häntä kuitenkin pian kovasti väsyttää. Kruunu ja vaippa olivat raskaat. Uusia kasvoja seurasi lakkaamatta kuin loppumattomassa unelmassa. Tuo alituinen samojen sanojen toisteleminen kävi uuvuttavaksi. Hän tuli uniseksi, hän ikävöitsi saada hypätä seisoalleen ja nojautua oikealle tahi vasemmalle, taikka virkkoa jotain muuta kuin tuon yksitoikkoisen kaavan sanoja. Kerran haukotteli hän oikein juurta jaksain, mutta näki silloin niin tuiman sävyn Bernardin ankarilla kasvoilla, että hän täydellisesti valveutui useiksi minuuteiksi. Sitte istui hän taas ihan suorana ja otti seuraavan vasallin vastaan yhtä suurella huomaavaisuudella kuin mitä ensimmäiselle oli osoittanut. Mutta hän katsoi rukoilevasti herra Eerikkiin, aivan kuin kysyäkseen, eikö jo kohta olla lopussa. Viimein tuli loitompaa vapaaherrojen keskestä eräs, jota nähdessään Rikhard hiukan elpyi. Se oli poikanen, vain paria vuotta häntä vanhempi, noin kymmenvuotias. Hänellä oli miellyttävät, tummanväriset kasvot, musta tukka ja eloisat mustat silmät, jotka ystävällisyyden ja kunnioituksen välisellä ilmeellä katselivat pikku herttuan viehättyneitä kasvoja. Rikhard kuulosti innokkaasti hänen nimeään. Hän tunsi itsensä ihan tuon lapsellisen äänen virkistämäksi, kun se lausui: "Minä, Alberic de Montémar, olen läänitysmiehesi ja vasallisi linnani ja Montémarin vapaaherrakunnan puolesta Epten varrella." Kun Alberic poistui, seurasi Rikhard häntä katseellaan niin kauas kuin taisi.
Vihdoin loppuivat uskollisuudenlupaukset. Rikhard olisi tahtonut mieluimmin juosta porhaltaa koko matkan palatsille päästäkseen irtautumaan väsymyksestään, mutta hänen oli taas täytymys kulkea verkalleen juhlakulkueen etunenässä. Ja vielä linnan saliin päästyäänkään eivät vastukset olleet lopussa, sillä sinne oli laitettu upi-uhkea juhla-ateria. Hänen täytyi nyt istua samalla korkealla tuolilla, jolla hän muisti isänsä polville kiivenneenä istuneensa viime jouluna koko sen ajan, kun vapaaherrat istuivat vieraspöydässä vakavasti keskustellen. Rikhardin suurimpana lohdutuksena tällä kertaa oli katsella Osmond de Centevilleä ja Alberic de Montémaria, jotka muiden nuorukaisten kera, jotka eivät olleet vielä saaneet ritarilyöntiä, palvelivat pöydässä istujia. Viimein väsyi hän niin perinpohjin, että vaipui sikeään uneen suuren tuolinsa nurkkaan. Tästä heräsi hän säpsähtäen Harcourtin Bernardin karkeasta äänestä, millä tämä käski häntä heräämään, sanoakseen jäähyväiset Bretagnen herttualle.
"Lapsi raukka", sanoi herttua Allan, kun Rikhard unen pöpperössä kohosi pystyyn, "hän on ihan uuvuksissa pitkästä päivätyöstään. Pidä hänestä hyvää huolta, kreivi Bernard. Sinä olet hyvä ja uskollinen hoitaja, vaikka hieman karkea noin pienelle lapselle. Vai niin, nuori herttuani, te punastutte kun teitä sanotaan pikku lapseksi. Pyydän anteeksi, sillä huomaan teissä olevan miehen alun. Ja kuulkaas, Normandian Rikhard, minulla tuskin on syytä rakastaa sukuanne. Tuskinpa luullakseni Kaarlo Yksinkertaisellakaan oli oikeutta tehdä meitä, vapaita bretagnelaisia, ahnaan pohjoismaalais-merirosvosuvun läänityksenalaiseksi. Herttua Rolfin ylivallalle ei isäni koskaan antanut uskollisuudenlupaustaan, enkä minäkään herttua Vilhelmin pitkälle miekalle. Minä annoin sen hänen jalomielisyydelleen ja ylevyydelleen ja nyt annan sen sinun vähäväkisyydellesi ja hänen jalolle muistolleen. En epäile, jottei tuo arka frankki Ludvig, jonka isäsi auttoi jälleen valtaistuimelleen, yrittäisi käyttää sinun nuoruuttasi ja kykenemättömyyttäsi hyväkseen. Jos niin kävisi, muista, että sinulla ei ole luotettavampaa ystävää kuin Bretagnen Allan. Jää hyvästi tällä kertaa, nuori herttuani!"
"Hyvästi, hyvästi, jalo herra", sanoi Rikhard ja ojensi mielellään kätensä ystävälliselle vasallille sekä seurasi häntä katseellaan, herra Eerikin saattaessa herttuata salista.
"Kauniita sanoja, mutta minä en luota bretagnelaiseen", mutisi Bernard, "viha on syöpynyt syvälle heihin."
"Hänen pitäisi tietää, mitä tuo ranskalainen kuningas hautoo mielessään," sanoi Rainulf de Ferrières. "Hän kasvatettiin yhdessä kuninkaan kanssa heidän molempain ollessa maanpakolaisina Ethelstanin hovissa Englannissa."
"Niin, ja sekä Ludvig että Allan saavat kiittää herttua Wilhelmiä siitä, etteivät vielä tänäkin päivänä ole maanpakolaisina. Nytpä nähdään, kummanko kiitollisuus on suuremman arvoinen, frankinko vai bretagnelaisen. Luulen vain, että parasta on luottautua tuohon vanhaan pohjoismaalaiseen urhoollisuuteen."
"Niinpä lie, mutta mitäpä se pohjoismaalais-urhoollisuuskaan ilman rahoja saapi aikaan? Kuka tietää, mitä löytyy herttuan rahastohuoneessa?"
Syntyi neuvottelu matalalla äänellä ja ensimmäinen, mitä Rikhard tämän perästä saattoi selvästi käsittää, oli että eräs ritari piti ylhäällä hopeavitjoja ja avainta sanoen ne löydetyn herttuan povelta. Hän oli tallettanut ne, otaksuen niiden johtavan johonkin tärkeään paikkaan.
"Ah niin", sanoi Rikhard vilkkaasti, "minäpä tiedän sen. Hän sanoi sen olevan kalleimman aarteensa avaimen."