Normannilaiset kuuntelivat tätä suurella mieltymyksellä, ja päätettiin, että muutamat luotettavimmista herroista, niinkuin Rouenin arkkipiispa, Jumiègesin apotti Martti ja Harcourtin kreivi, lähtisivät heti etsimään tätä kallisarvoista aarretta. Rikhard seurasi heitä ahtaita, jyrkkiä kiviportaita myöten tuohon suureen, hämärään huoneesen, jossa hänen isällänsä oli ollut tapana nukkua. Vaikka ruhtinaan makuukammari, oli siellä tuiki vähän huonekaluja. Matala, uutimeton vuode, risti jalustassaan päänalaisen vieressä, yksinkertainen pöytä, muutamia tuoleja ja kaksi isoa arkkua olivat kaikki mitä siellä löytyi. Harcourt koetti nostaa toisen arkun kantta. Se ei ollut lukittu; havaittiin sen olevan täynnä käytettyjä pitovaatteita. Hän meni toiselle, joka oli pienempi, taidokkaammasti leikelty ja koristettu kauniilla rautakiskoilla. Se oli lukossa, ja kun pantiin avain lukkoon, huomattiin sen käyvän, kierrettiin ympäri ja lukko aukesi. Normannilaiset jalosukuiset tunkeutuivat kiivaasti katsomaan herttuansa suurinta aarretta.
Siellä oli kaapu tummasta villakankaasta ja yksi pari sandaaleja, semmoisia kuin munkit Jumiègesin luostarissa pitivät.
"Haa! Tässäkö kaikki? Mitä se olikaan, kun sanoit, lapsi," huudahti
Harcourtin kreivi pikaisesti.
"Hän sanoi minulle sen olevan suurimman aarteensa", toisti Rikhard.
"Ja niin se olikin!" lausui apotti Martti. Ja sitte kertoi tuo kelpo apotti heille kertomuksen, jonka jotkut heistä jo osaksi tunsivat. Noin vuotta viisi tahi kuusi takaperin oli herttua Wilhelm metsästänyt Jumiègesin lähimetsässä. Silloin oli hän äkkiä tullut tuon vanhan luostarin luo, jonka merikuningas Haakon kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitte oli hävittänyt raunioiksi. Kaksi ijäkästä munkkia alkuperäisestä veljeskunnasta eleli vielä siellä ja tulivat nyt esiin tervehtiäkseen herttuata ja tarjotakseen hänelle vierasvaraisuuttaan.
"Niinpä niin", sanoi Bernard, "ja minä muistan vielä hyvästi heidän leipänsä. Kysäsimme, oliko se petäjän kuoresta leivottua, kuten heimolaistemme Norjassa."
Wilhelm, ollen raju ja ajattelematon nuorempana ollessaan, kääntyi inholla tästä viheliäisestä ruuasta, heitti muutamia kultarahoja vanhoille munkeille ja nelistätti edemmäksi jatkaakseen metsästystään. Tämän kestäessä jäi hän sattumalta yksikseen ja yhdytti metsäsijan, joka heitti hänet maahan hevosen selästä, tallasi ja jätti hänet taintuneena ja pahasti vahingoittuneena makaamaan tanterelle. Tässä tilassa löysivät hänet seuralaisensa ja kantoivat takaisin raunioille, ne kun olivat läheisin turvapaikka. Molemmat munkkivanhukset vastaanottivat hänet halpaan asuntoonsa ilomielellä. Heti kun herttua taas tuli tuntoihinsa, pyysi hän hartaasti anteeksi ylpeyttään ja sitä ylenkatsetta, mitä oli osoittanut köyhyydelle ja kärsivälliselle itsensäkieltäymykselle, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa.
Wilhelm oli aina ollut mies, joka valitsi hyvän ja hylkäsi pahan. Mutta tämä onneton sattuma ja sitä seuraava pitkällinen sairaus teki hänestä vielä syvämietteisemmän ja vakavamman. Suurimpana päämääränään oli hänellä valmistautua kuolemaa ja ijankaikkisuutta varten; maallisia asioitaan, sotiaan ja ruhtinaallista komeuttaan mietti hän vähemmän. Hän rakennutti uudestaan tuon vanhan luostarin, antoi sille runsaasti lahjoja ja lähetti noutamaan Martin Ranskasta sen apotiksi. Parhaimpana ilonaan oli hänellä rukoilla siellä, keskustella apotin kanssa ja kuulla hänen lukevan raamattua. Hän katsoi ajalliset asiansa sekä arvolleen kuuluvan komeuden ja ulkopuolisen loiston niin suureksi kiusaukseksi, että hän kerran oli tullut apotin luokse hartaasti pyytäen saada jättää ne syrjään ja tulla veljeskunnan jäseneksi. Mutta Martti oli kieltäytynyt vastaanottamasta hänen munkkilupaustaan. Sanoi, ettei hänellä ollut oikeutta laiminlyödä tahi luopua niistä velvollisuuksista, jotka kuuluivat sille paikalle, johon Jumala oli hänet asettanut. Olisi synti jättää asema, jota oli pantu suojelemaan. Hänelle viitoitettu tie palvella Jumalaa oli siinä, että käyttäisi oikeutta kansansa keskuudessa sekä valtaansa hyvän suojelemiseen ja ylläpitämiseen. Vasta sitte, kun olisi toimittanut määrätyt tehtävänsä ja poikansa olisi kylliksi vanha täyttääkseen hänen paikkansa hallitusmiehenä, saisi hän luopua ulkonaisista velvollisuuksistaan, jättää maailman pauhaavat taistelut ja etsiä turvapaikkaa luostarissa. Tämän rauhaisan pakopaikan toivossa oli Wilhelmillä ollut ilonsa säilyttää aarteenaan tuota karkeata, halvannäköistä vaatetusta. Sitä toivoi hän kerran saavansa pitää rauhassa ja pyhitetyssä yksinäisyydessä.
"Ja, oi! mun jalo herttuani!" huudahti Martti apotti hyrskähtäen itkemään lopettaessaan kertomuksensa. "Herra on ollut sangen armollinen sinua kohtaan! Hän on ottanut sinut kotiinsa lepoon paljoa ennen kuin uskalsit toivoakaan."
Verkalleen ja hiljaisten, juhlallisten tunteiden valtaamina poistuivat normannilaiset herrat huoneesta. Rikhard, jonka he näyttivät milt'ei unhottaneen, meni portaille etsiäkseen tietä siihen huoneesen, jossa hän oli edellisen yön viettänyt. Ei ollut hän monta askelta ottanut, kun kuuli Osmondin äänen lausuvan: "tulkaa tänne, hyvä prinssi". Hän katsahti sinne päin, näki valkoisen myssyn eräässä aukiolevassa ovessa vähän matkan päässä ylempänä, syöksyi yhdellä harppauksella sinne ja lensi Astrida rouvan avattuun syliin.