Kuinka iloinen hän olikaan saadessaan nyt istua hänen polvillaan ja painaa uupuneen päänsä hänen rintaansa vasten puhjetessaan raukealla ja unisella äänellä puhumaan: "Voi, rouva Astrida! Minä olen hyvin, hyvin väsynyt Normandian herttuana olemiseen!"
Neljäs luku.
Normandian Rikhard oli hyvin utelias saamaan enempi tietoja tuosta pikku pojasta, jonka oli nähnyt vapaaherrainsa joukossa.
"Ah, Montémarin nuori vapaaherra", sanoi herra Eerikki. "Tunsin hyvästi hänen isänsä, hän oli urhokas mies, vaikk'ei vereltään pohjoismaalainen. Hän oli pantu rajain vartijaksi Epten varrelle ja surmattiin isänne sivulla eräässä maahankarkauksessa, jonka Contenin kreivi teki samaan aikaan kun te synnyitte, prinssi Rikhard."
"Mutta missä hän asuu? Enkö mä saa häntä enää nähdä?"
"Montémarin linna on Epten rannalla, alueella, jota ranskalaiset vääryydellä vaativat omakseen, vaikka se kuuluu Normandiaan. Hän elää siellä äitineen, ja ellei hän ole vielä lähtenyt kotimatkalleen, saatte heti häntä tavata. Osmond, mene sinä ottamaan selkoa nuoren Montémarin asunnosta. Sano, että herttua haluaa nähdä häntä."
Rikhardilla ei ollut koskaan ollut samanikäistä leikkitoveria. Hänen intonsa saada tavata Alberic de Montémaria oli siis suuri. Hän seisoi koko ajan ikkunassa ja näki viimein Osmondin tulevan linnan pihaan sivullaan noin kymmen vuotias poika. Heidän perässään kulki vanha, harmaahapsinen hovimestari, koristettuna kultavitjoilla, joiden tuli osoittaa hänen olevan seneschallin eli voudin jossain linnassa.
Rikhard riensi ovelle häntä vastaan ja ojensi innokkaasti kätensä. Alberic paljasti mustat, kiiltävät hiuksensa, kumarsi syvään ja miellyttävästi. Mutta sitte jäi hän paikalleen, aivan kuin ei olisi oikein tietänyt, mitä nyt oli tehtävä. Tästä ujostui Rikhardkin, ja nuo kaksi poikaista seisoivat katsellen toisiaan saamattomina. Helposti huomasi heidän olevan eri rotua, niin erilaiset olivat nuoren herttuan siniset silmät, kullankeltainen tukka ja vaalakat kasvot verrattuina ranskalaisen vasallinsa mustiin, tulisiin silmiin ja öljypuunruskeihin poskiin. Vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi, oli hän tuskin Rikhardia pitempi, eikä hänen solea, notkea ja nuortea vartalonsa edellyttänyt vastaisen varalta yhtä paljon voimaa kuin Rikhardin pyörevät jäsenet ja leveä rinta. Ne sitä vastoin näyttivät jo nyt ennustavan hänelle yhtä voimakasta vartaloa kuin oli isoisällään Jaarli Rolfilla, joka oli saanut liikanimen Gånge-Rolf, (Kävelijä-Rolf), koska mikään hevonen ei voinut häntä kantaa.
Muutamia minuutteja seisoivat pikku herttua ja nuori vapaaherra katsellen toisiaan sanaakaan virkkamatta. Asia ei parannut siitäkään, että herra Eerikki lausui: "No hyvä prinssi, tässä hän nyt on. Eikö teillä olekaan sen enempää haastamista?"
"Lapset kainostelevat", sanoi rouva Astrida nähdessään, miten molemmat punastuivat. "Onko rouva äitinne tervennä, nuori herraseni?"