Alberic punastui yhä enemmän, kumarsi tuolle vanhalle pohjoismaalaiselle rouvalle sekä vastasi pikaisesti ja matalalla äänellä ranskaksi: "Min' en osaa puhua pohjoismaalaisten kieltä."
Rikhard, iloisena kun sai jotain sanottavaa hänkin, käänsi Astrida rouvan sanat. Heti vastasi Alberic auliisti ja kohteliaasti, että hänen äitinsä voi hyvin, ja hän kiitti jaloa Dame de Centevilleä — ranskalainen arvonimi, joka helähti uudelta ja oudolta Astrida rouvan korvissa. Sitte oli taas entinen pula edessä, kunnes rouva Astrida virkkoi: "Viekää hänet mukananne ulkosalle, prinssi Rikhard, ja näytelkää hälle hevosia tallissa tai koiria tahi mitä hyvänsä löytänettekin."
Rikhard ei ollut hidas tottelemaan, ja he menivät linnan pihaan Rolfin tornin viereen. Raikkaassa ilmassa karkosi kainous tipotiehensä. Rikhard näytti omaa pikku hevostaan ja Alberic kysyi, osasiko hän hypätä satulaan asettamatta jalkaa jalustimeen. Ei, Rikhard ei osannut tuota temppua, eikä Osmondkaan ollut nähnyt sitä tehtävän, sillä ranskalaisen ritariston urheilut ja näppäryydet olivat vielä miltei aivan outoja Normandiassa.
"Osaatkos sinä?" kysyi Rikhard, "ja etkö tahtoisi näyttää meillekin?"
"Omalla hevosellani minä kyllä sen osaan", sanoi Alberic, "sillä Bertrand ei salli minun nousta muulla lailla ratsaille. Mutta koetanmahan teidänkin hevosella, jos niin haluatte, hyvä prinssi."
Rikhardin pony talutettiin pihalle. Alberic tarttui toisella kädellään sen harjaan ja oli yhdellä hyppäyksellä selässä. Osmondilta ja Rikhardilta pääsi kummaltakin äänekäs ihmettelyn huudahdus.
"Mitä joutavia, tämähän nyt ei ole mitään", sanoi Alberic kainosti. "Bertrand sanoo, jotta tämä ei ole niin mitään. Hän, vielä nuori ja notkea ollessaan, hyppäsi satulaan tällä lailla aivan täysissä sotatamineissa. Minun pitäisi toki suorittaa hyppy paljoa paremmasti."
Rikhard pyysi saada oppia hänkin konstin ja Alberic toisti hyppäyksen. Sitte piti Rikhardin yrittää, mutta hevosen kärsivällisyys näytti loppuneen. Alberic sanoi opetelleensa isolla puuhevolla ja harjoitelleensa suurella susikoiralla. Senpä vuoksi Rikhardkin jätti opettelun toiseen kertaan. Kuleskeltuaan vielä hetkisen pihassa, kiipesivät he sitte kieruportaita tornin ylimmäiselle harjalle. Sieltä näkivät he huoneenkattoja Rouenista jalkainsa alla ja Seinevirran, kuinka se toisella haaralla kimalteli ja leveni merta kohti kulkiessaan, ja toisella taholla taas kapeni siniseksi nauhaksi luikerrellessaan kautta Normandian vehreiden tasankojen. He nakkelivat alas piikiviä ja saviruukin muruja, saadakseen kuulla niiden maahan putoavan, koettelivat kumpiko uskalsi olla reunimaisna rintavarustuksella ilman että päätä olisi pyörryttänyt. Rikhard oli vallan mielihyvissaän huomatessaan uskaltavansa mennä reunemmalle. Hän alkoi kertoella Astrida rouvan tarinoita Norjan äkkisyvänteistä ja jyrkistä tuntureista, joilla tämän, nuorena tyttönä ollessaan, oli ollut tapana kapuilla joka paikassa kaiten karjaa pitkinä, valoisina kesäpäivinä. Kun pojat sitte tulivat saliin päivälliselle, olivat he niin tuttavallisia kuin olisivat tunteneet toisensa ilmasen ikänsä. Päivällinen oli laitettu komeimman mukaan, ja Rikhardin täytyi kuten ennenkin istua suuressa nojatuolissa. Toisella sivullaan oli vanha Harcourtin kreivi, toisella hänen lohdutuksekseen Astrida rouva.
Päivällisen jälkeen nousi Alberic de Montémar sanoakseen jäähyväisensä, hänen kun piti vielä tänä iltana ratsastaa puolimatkaan kotiinsa.
Kreivi Bernard, joka koko syöntiajan oli silmäillyt häntä tarkkaavasti tuuheiden kulmakarvojensa alta, kääntyi tässä tuokiossa Rikhardiin, jota hän muutoin tuskin milloinkaan puhutteli. "Kuuletteko, hyvä prinssi, mitä sanoisitte, jos saisitte nuoren vapaaherran toveriksenne?" sanoi hän.