"Jottako hän jäisikin meille?" huudahti Rikhard innokkaasti. "Voi kiitos, herra kreivi — saapiko hän …?"
"Te olette herra täällä."
"Alberic, kuule!" huusi Rikhard, ponnahtaen alas korealta tuoliltaan kiiruhtaakseen hänen luokseen. "Etkö tahdo jäädä luokseni ja tulla veljekseni ja toverikseni?"
Alberic katseli alas kahden vaiheilla.
"Voi, sano jotta tahdot! Saat hevosia, koiria ja ajohaukkoja ja minä pidän sinusta miltei yhtä paljon — kuin Osmondista. Oi jää luokseni, hyvä Alberic?"
"Minun täytyy totella teitä, prinssini", sanoi Alberic, "mutta —"
"No, nuori ranskalainen, ann' tulla", sanoi Bernard. "Ei mitään muttia, puhu suoraan suusi puhtaaksi kuni normanni, jos sinussa on miestä niin tekemään."
Tämä karkea puhuttelu näytti antavan nuorelle vapaaherralle mielenmalttinsa. Hän katsoi ujostelemattomin ja avonaisin katsein tuon vanhan tanskalaisen tuimiin kasvoihin sanoessaan: "Haluaisin mieluummin täältä lähteä kuin tänne jäädä."
"Haa! ettekö tahdo palvella ruhtinastanne?"
"Tahdon palvella häntä kaikesta sydämmestäni, mutta tänne en jäisi vallan mielelläni. Montémarin linna on minulle rakkaampi, eikä äidillänikään ole muuta kuin minut."