"Hyvästi ja oikein vastattu, herra ranskalainen", sanoi vanha kreivi, laskien ison kämmenensä Albericin päälaelle paljoa suosiollisemman näköisenä kuin hänen kasvojensa jäykistä piirteistä saattoi odottaa. Sitte kääntyi hän Bertrandin, Albericin voudin puoleen, sanoen: "Vie Harcourtin kreivin terveiset jalolle Dame de Montémarille ja sano hänelle, että pojallaan on avomielinen ja ritarillinen mieli. Sano myöskin, että jos hän tahtoo kasvatuttaa hänet yhdessä herttuan kanssa, hänen toverinaan ja asekumppalinaan, niin on hän sydämmellisesti tervetullut tänne."
"Siispä, Alberic, tulet ehkä kuitenkin takaisin?" sanoi Rikhard.
"Täytyy tehdä sikäli kuin äiti tahtoo", vastasi Alberic hiljaa, ja tavanmukaisten kohteliaisuuden osoitusten perästä lähti hän hovimestarineen matkalle.
Neljä viisi kertaa päivässä tiedusteli sitte Rikhard Osmondilta ja Astrida rouvalta, luulivatko he Albericin tulevan takaisin. Kuullessaan kaikkien arvelevan, että rouva de Montémar tekisi hyvin ymmärtämättömästi, jos hylkäisi näin hyvän tarjouksen, tuli hän vallan hyvilleen. Rouva Astrida yksin ei ottanut oikein uskoakseen, että Albericin äiti voisi luopua pojastaan. Mutta Montémarin vapaaherraa ei vain näkynyt, ja pikku herttuan toiveet alkoivat pimetä. Vaan silloinpa eräänä iltana, palatessaan ratsastukselta herra Eerikin ja Osmondin kanssa, hän huomasi neljä ratsastajaa lähestyvän heitä, etunenässä pieni poika.
"Se on Alberic itse, siitä olen varma", huudahti Rikhard riemukkaasti. Ja niin olikin. Sill'aikaa kuin vouti lausui linnan rouvan tervehdykset herra Eerikille, ratsasti Rikhard tervetullutta vierastaan tervehtimään.
"Hei, minä olen niin hyvilläni, kun äitisi laski sinut tulemaan!"
"Hän sanoi, ettei oikein kykenisi kasvattamaan nuorta sotilasta, jonka tulee rajoja suojella", vastasi Alberic.
"Olitko kovasti ikävissäsi, kun piti lähteä?"
"Pian siitä päästänee, ja Bertrand tulee tänne joka kolmas kuukausi noutamaan minua äitiä tervehtimään — jos sallitte, hyvä prinssi."
Rikhard oli kerrassaan ihastunut ja luuli, ettei hän koskaan voisi tehdä kylliksi, saadakseen Rouenin hauskaksi uudelle toverilleen. Ensimmäisten päiväin perästä tuli tämä iloisemmaksi, kaipasi äitiään vähemmän ja oppi pian puhumaan ranskan ja normandian välistä kieltä Astrida rouvalle ja herra Eerikille. Hänestä sai Rikhard hyvin hauskan ja arvokkaan toverin ja ystävän. Eräässä suhteessa oli Alberic parempi leikkikumppali kuin Osmond de Centeville. Osmond näet, täysikasvuinen kun oli, leikki lapsen huviksi eikä omakseen ja antoi usein Rikhardille kaikki edut, niin että tämä oli kehittymässä kovin vallanhimoiseksi. Tästä ei Alberic pitänyt; jos vain, kuten hän sanoi, aina pitäisi olla ruhtinas ja vasalli, silloin hän ei välitä koko leikistä. Ja niinpä heittäysi hän toisinaan niin haluttomaksi, että Rikhard aivan närkästyi.