"Sille min' en voi mitään", sanoi Alberic. "Jos teidän aina tulee voittaa ja pitää kaikki edut omalla puolellanne, niin siitä ei ole vähääkään huvia mulle. Minä teen mitä käskette, te kun olette herttua, mutta tietenkään siitä ei ole minulle mitään hupia."
"Elä siitä huoli, jos minä olen herttua, leiki vain niinkuin tavallisesti leikitäänkin."
"Ka leikitään sitten sillä lailla kuin me leikittiin Bertrandin poikien kanssa Montémarissa. Minä olin heidän vapaaherransa, niinkuin te olette minun herttuani, mutta äitini sanoi, ettei leikistä tulisi mitään, jollemme unhottaisi arvonimiä leikkisillä ollessa."
"Tehdään sitten mekin sillä lailla. Alota uudestaan Alberic, ja nyt sinä saat etuoikeuden."
Milloin leikit eivät olleet kysymyksessä, osoitti Alberic Rikhardille hänelle kuuluvan arvon mukaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta. Alberic nimittäin oli oppinut äidiltään, jalosyntyiseltä provenkaaliselta naiselta sulavampaa ja ritarillisempaa käytöstä kuin mitä normannit olivat vielä ennättäneet omistaa. Linnan kappalainen Montémarissa oli alkanut opastaa häntä lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänellä oli paljoa enemmän halua opiskelemiseen kuin Rikhardilla, joka ei olisi yrittänytkään jatkaa lukujaan isä Luukkaan johdolla, jollei apotti Martti olisi muistuttanut, että se oli isänsä nimenomainen toivomus. Kaikkein vähimmän Rikhardia kuitenkin miellytti neuvostossa istuminen. Harcourtin kreivihän se itse asiassa herttuakuntaa hallitsi, vaikka mitään ei voinut tapahtua ilman herttuan suostumusta. Ainakin kerta viikossa pidettiin Rolfin tornin suuressa salissa niin kutsuttu parlamentti eli "neuvottelu", jossa kreivi Bernard, arkkipiispa, vapaaherra de Centeville, Jumiègesin apotti sekä muut ritarit, piispat ja apotit, jotka sattumalta oleskelivat Rouenissa, neuvottelivat valtion asioista. Neuvotteluissa piti pikku herttuan olla aina läsnä, istua suorana korkealla tuolillaan ja ainakin kuunnella heidän kysymyksiään ja tuumailujaan. Nämä koskivat enimmäkseen linnojen kuntoonpanemista ja varustamista, lainanottamista vasalleilta ja sensemmoista. Tuumittiin myöskin, mille kannalle tuli asettua hänen naapureinsa, Ranskan kuninkaan Ludvigin, Anjoun kreivin Pulcon ja Montreuilin kreivin Herluinin ryhtymien toimenpiteitten suhteen sekä mihinkä määrin uskaltaisi luottaa Parisin Hugon ja Bretagnen Allanin ystävyyden osoitteihin.
Kaikki tämä väsytti kovasti Rikhardia, varsinkin kun hän huomasi, etteivät normannit olleet päättäneet alkaa sotaa Flanderin kehnoa kreiviä vastaan. Hän huokaili väsymyksestä, haukotteli kerran toisensa perästä ja kääntelihe kärsimättömänä kahapäin tuolillaan. Mutta konsa tahansa kreivi Bernard näki hänen tekevän jotain sellaista, sai hän samassa niin ankaran katseen ja viittauksen, että hän lopulta oikein kauhistui karkean vanhan tanskalaisen uhkaavaa silmää.
Bernard ei koskaan puhunut hänelle ylisteleviä sanoja eikä omannut erikoisempaa huomiota hänen puuhilleen. Hän kohteli Rikhardia joko jäykällä, vakavalla kunnioituksella, joka hänelle herttuana kuului, tahi virkkoi joskus jonkun kovan sanan nuhteeksi hänen malttamattomuudestaan tahi jostain muusta lapsellisuudesta. Ja kun Rikhard oli oppinut saamaan koko Centevillen perheen puolelta osakseen mielistelyä ja hemmoittelua, tuntui kreivi Bernardin kohtelu sitäkin karvaammalta. Hän pelkäsi ja kammoi vanhaa kreiviä ja sanoi useamman kerran Alberic de Montémarille, että niinpian kun hän on täyttänyt neljätoista vuotta, jolloin hänet julistetaan täysi-ikäiseksi, laittaa hän heti kreivi Bernardin kotiinsa hoitamaan linnaansa. Hän ei tahdo, että kreivi istuu synkkänä ja tylynä linnan salissa jokikinen ilta, häiriten heidän huviaan.
Talvi oli tullut ja Osmondilla oli tapana viedä joka päivä pikku herttua ja Alberic läheiselle jääradalle. Normannit näet upeilivat yhä vieläkin luistelutaidollaan, vaikka jo ammon aikoja olivat jättäneet Norjan jokien ja järvien jäät.
Eräänä päivänä, palatessaan jäältä ja ollessaan vielä linnan pihan ulkopuolella, hämmästyivät he kuullessaan pihalta hevosten polkemista ja ihmisääniä.
"Mitä tämä mahtanee merkitä", sanoi Osmond. "Siellä lienee varmaankin koko joukkue vasalleja, Bretagnen herttua ehkä?"