"Käykää esiin aluksi, koska siitä ei muulla lailla päästä", sanoi Osmond. "Tervehtikää kuningasta, niinkuin velvollisuutenne vaatii, taivuttakaa toinen polvenne ja vannokaa hälle uskollisuudenlupaus."
Rikhard toisti itsekseen uskollisuudenlupaus-kaavan, jottei siinä sotkeutuisi, ja astui linnaan päin. Osmond, Alberic ja toiset kulkivat muutamia askelia jälempänä hänen astuessaan sisään. Linnan piha oli ahdettu täpösen täyteen aseellisia miehiä ja hevosia, ja ainoastaan huutamalla minkä jaksoi: "herttua, herttua!" saattoi Osmond raivata heille tietä joukon lävitse. Pian oli Rikhard rientänyt portaita ylös ja seisoi nyt salissa.
Kunnia-istuimella huoneen yläpäässä istui pieni, hintelä, noin kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanha mies, kalpea ja valkoverinen, puettuna loistavasti sinisamettiin ja kultaan. Herra Eerikki ja joukko muita seisoivat kunnioittavaisina hänen ympärillään. Hän oli juuri keskustelemassa arkkipiispan kanssa, joka, kuten herra Eerikkikin, heitti levottomia silmäyksiä pikku herttuaan tämän astuessa saliin. Rikhard meni kuninkaan luo, taivutti toisen polvensa lattiaan ja oli juuri sanomaisillaan: "Ludvig, Ranskan kuningas, minä —" kun kuningas kieppasi hänet syliinsä ja suuteli häntä molemmille poskille. Sen jälkeen pani kuningas hänet polvelleen ja huudahti: "Ja tämäkö on mun uljaan ja jalon ystäväni, herttua Wilhelmin poika? Ah, olisihan minun heti pitänyt tuntea hänet isänsä kuvaksi! Annas, kun syleilen vielä kerran sinua, lapsi kulta, isäsi vuoksi!"
Rikhard tuli hieman hämilleen, mutta hänen mielestään oli kuningas hyvin hyvä, varsinkin kun Ludvig alkoi ihailla hänen pituuttaan ja uljasta ryhtiään sekä valitella, että hänen omat poikansa, Lothar ja Carloman, olivat paljoa pienemmät ja heikommat kaikin puolin. Hän liehakoi Rikhardia myötäänsä ja kehui häntä joka sanalla — rouva Astrida ei ollut tässä suhteessa niin mitään häneen verraten! — niin että Rikhard alkoi arvella itsekseen kreivi Bernardin menettelevän ylen omituisesti ja tylysti keksiessään alituiseen hänessä vikoja ja oikomisen aiheita, kun hän sen sijaan oli ansainnut niin paljon ylistystä kuninkaalta itseltään.
Viides luku.
Normandian herttua Rikhard nukkui siinä huoneessa, joka oli ollut hänen isällään. Alberic de Montémar, hänen hovipoikansa, makasi hänen sänkynsä vieressä, Osmond de Centevillellä taas oli vuoteensa lattialla ihan oven edessä, missä hän lepäsi miekka vierellään ollakseen nuoren ruhtinaansa henkivartijana ja suojelijana.
Kaikki olivat nukkuneet rauhassa hetkisen, kun Osmond säpsähti siitä, että ovea, jota ei voitu avata häntä herättämättä, hiljaa kosketettiin. Tuossa paikassa oli hän tarttunut miekkaansa, samalla kuin ponnisti harteillaan ovea vastaan pitääkseen sitä kiinni. Mutta se oli hänen isänsä ääni, joka vastasi tähän liikuntaan muutamin norjankielin kuiskatuin sanoin: "Se olen minä, aukaise!" Osmond jätti tien heti vapaaksi ja vanha Eerikki pistäytyi sisään, hiipien varovasti paljain jaloin. Hän paneutui vuoteelle istumaan, käskien viittauksella pojankin tekemään samoin, jotta voisivat puhella hiljemmin. "Aivan niin, Osmond!" sanoi hän, "parasta on olla varuillaan, sillä vaarat vaanivat häntä joka puolelta. Frankilla on paha mielessä. Tiedän luotettavalta taholta, että niillä, Flanderin Arnulfilla ja hänellä, on ollut neuvottelu pikkuista ennen kuin hän tuli tänne mesikielin imarrellakseen ja lumotakseen lapsi raukan."
"Katala petturi!" mutisi Osmond. "Ymmärrätkö hänen tarkoituksensa, isä?"
"Ihan varmaan on hänellä aikomus viedä poika mukanaan, ja täten toivoo hän epäilemättä voivansa tuhota koko Rolfin aatelissuvun! Tiedän, että hän aikoo viedä herttuan pois kruunun holhottina, ilkimys! Etkö kuullut, kuinka hän viehätteli poikaa uskotteluillaan prinssien toveruudesta? En voinut tosin ymmärtää kokonaan hänen ranskalaista mongerrustaan, mutta näin kumminkin kyllin selvästi."
"Mutta sin'et antane sen koskaan tapahtua?"