"Jos hän viepi pojan täältä, täytyy sen tapahtua kuolleiden ruumiittemme yli. Mutta kun päällemme on hyökätty näin äkkiarvaamatta, ei vastarintamme paljoakaan auttane. Linna on kukkuroillaan ranskalaisia, sali ja piha vilisee heitä. Ja vaikkapa voisimme koota koko normannilaisen voiman, ei meitä olisi enemmän kuin tusinan verran miehiä. Mitäpä muuta silloin voisimme kuin kuolla? Siihen olemmekin valmiit, jos niiksi tulee, ennen kuin sallimme, että huostaamme uskottu turvatti viedään pois tällä lailla, ilman mitään takeita hänen turvallisuudestaan ja valtiosäätyjen tietämättä."
"Pahempaan aikaan kuningas ei olisi voinut tulla", sanoi Osmond.
"No eipä — juuri nyt kun Bernard Tanskalainenkin on poissa. Jos hän vain tietäisi, mitä on tapahtunut, voisi hän kutsua aseihin koko maan ja tulla pelastukseksemme."
"Emmekö voisi lähettää jotakuta viemään tästä sanaa hänelle vielä tänä yönä?"
"Enpä tiedä", virkkoi herra Eerikki aprikoiden. "Ranskalaiset ovat ottaneet huostaansa kaikkien ovien ja porttien vartioimisen, ollen niin hajallaan kaikkialla linnassa, että onpa niin ja näin tokko saisin ainoatakaan meikäläistä käsiini. Sitä paitsi en voi lähettää pois ainoatakaan miestä, jokikinen käsivarsi tarvitaan huomenna pojan puolustukseksi."
"Herra Eerikki!" — pienten paljasten jalkojen käyntiä kuului nyt lattialta, ja Alberic de Montémar seisoi hänen edessään. — "Aikomukseni suinkaan ei ollut kuunnella", sanoi poika, "mutta mihinkäs minä korvani panin. Minusta ei ole vielä taistelijaksikaan herttuan puolesta, mutta sanaa viemään kyllä pystyn."
"Jaa, miten tuo nyt olisi?" sanoi Osmond kiihkeästi. "Olisi hän vain onnellisesti linnan ulkopuolella ja alhaalla kaupungissa, voisi hän helposti yhdyttää jonkun, jonka saattaisi lähettää kreivin luokse. Hän voisi mennä joko S:t Ouensin luostariin tahi, mikä olisi yhä parempi, tuon uskollisen aseseppä Thibaultin luo, joka pian hankkisi ratsumiehen kiidättämään sanaa kreiville."
"Niin! Eläpäs souda!" sanoi herra Eerikki. "Siitäpä taisi sukeutua tepsivä keino. Mutta mitenkä hän pääsisi ulos?"
"Tiedän minä yhden tien", sanoi Alberic, "tässä viime viikolla kapusin leveälle ulkonemalle itäisellä muurilla, kun pallimme oli tarttunut murattiin. Nyt on nostosiltakin alhaalla."
"Jos Bernard vain tietäisi tästä, olisi ainakin muuan kivi nostettu sydämmeltäni", sanoi herra Eerikki. "No niin, nuori ranskalaiseni, sinä voisit tehdä meille nyt suuren palveluksen."