"Osmond", kuiskasi Alberic, alkaen joutuisasti sukia vaatteita päälleen, "teeppä herra Eerikille muuan pyyntö — jott'ei hän sinä ilmoisna ikänä sanoisi minua enää 'nuoreksi ranskalaiseksi'!"
Herra Eerikki myhähti: "Osoittaudu sitte olevasi normanni, poikaseni!"
"Ja", lisäsi Osmond, "jos olisi sitte vielä mahdollista saada itse herttua ulos linnasta varhain aamulla! Jos voisin viedä hänet mukanani ulos pienestä takaportista ja saisin hänet kaupunkiin, niin olisi hän turvassa. Tarvitseisi kutsua ainoastaan porvarit aseihin tahikka etsiä turvaa tuomiokirkosta, kunnes kreivi ehtisi saapua. Saisi sitte Ludvig herättyään huomata, että saalis onkin luiskahtanut hänen kynsistään."
"Tuuma olisi kyllä hyvä", vastasi herra Eerikki, "mutta epäilen sen onnistumista. Ranskalaiset ovat kylliksi varuillaan estääkseen hänet pujahtamasta heidän käsistään. Olet huomaava jokikisen oven vartioiduksi!"
"Niin, mutta kaikki ranskalaiset eivät ole nähneet herttuata, ja jos näkevät hovimestarin pikku hovipojan kanssa menevän ulos, ei tuon luulisi herättävän heidän epäluuloaan."
"Aivan niin, jos herttua ottaisi vaan käyttäytyäkseen kuin pikku hovipoika, mutta sitä et tarvitse toivoakaan. Kaiken hyvän lisäksi ovat kuninkaan hyväilyt ja imartelut sokaisseet hänet siinä määrin, että epäilenpä, tokko hän myöntyisi luopumaan hänestä kreivi Bernardin vuoksi. Lapsi poloinen, hän taitaa kyllä heti saada oppia tuntemaan, kutka ovat hänen tosiystäviään."
"Nyt olen valmis", sanoi Alberic puikahtaen esiin.
Vapaaherra de Centeville toisti määräyksensä ja otti vahtiakseen ovea, sill'aikaa kun hänen poikansa piti huolta, että Alberic pääsi onnellisesti alkamaan uskaliasta matkaansa. Osmond astui hiljaa hänen kanssansa portaita myöten; sitte hiipivät he, kiertäen linnansalin, joka kuhisi täynnään ranskalaisia, loitos kapean ikkunan luo. Tämä oli suojeltuna rautatangoilla, jotka olivat siksi lähekkäin, jotta ainoastaan niin hento ja solea vartalo kuin Albericin saattoi tunkeutua niiden välitse. Matka maahan ei ollut kuin paroiksi kaksi hänen omaa mittaansa, ja muuri oli niin sakean muratin peittämä, jotta alaslaskeutuminen ketterälle ja norjalle pojalle ei voinut olla erittäin vaaranalaista. Alberic olikin pian onnellisesti maassa ja katseli ylös heiluttaen hattuaan. Sitte juoksi hän linnan kaivannetta pitkin ja katosi kohta Osmondin näkyvistä pimeään.
Osmond palasi herttuan kammariin ja päästi isänsä vartioimasta, sillä välin kuin Rikhard kaiken aikaa veteli rauhallisia uniaan yhtä vähän aavistamatta vihollistensa salahankkeista kuin uskollisten alamaistensa puuhista hänen suojeluksekseen.
Osmondista olikin tämä paljoa parempi, sillä hän luotti tuskin nimeksikään Rikhardin kärsivällisyyteen ja mielenmalttiin. Hän toivoi voivansa toimittaa hänet paljoa helpommasti huomiota herättämättä linnasta, jos Rikhard itse ei tietäisi, kuinka paljon tästä riippui ja kuinka vaarallinen hänen asemansa oli.