"Kuulkaas minua, prinssi Rikhard", sanoi herra Eerikki. "Tämä kuningas liukkaine kielineen, jonka sanat lumosivat teidät niin eilisiltana, on kiittämätön petturi. Frankit ovat aina vihanneet ja pelänneet normanneja. Ja kun heissä ei ole miestä meitä voittamaan julkisodassa, ovat he nyt ryhtyneet viekkauteen ja petokseen. Ludvig on tullut tänne suoraan Flanderista, tuoden matkassaan tämän vankan joukon ranskalaisia sotureita. Tarkoituksena hänellä on karattuaan äkkiarvaamatta päällemme, vaatia teidät kruunun holhotiksi ja viedä teidät sitte mukanaan johonkin vankilaan omassa maassaan."
"Vaan ettehän te minua päästä", sanoi Rikhard.
"Ei tietenkään, jos minä elän", sanoi herra Eerikki. "Alberic on mennyt koettamaan saada sanaa Harcourtin kreiville, jotta hän kutsuisi kokoon vasallit, ja me seisomme tässä valmiina puolustamaan tätä huonetta viimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta meitä on vähä, ranskalaisia paljo ja apu saattaa olla vielä matkojen päässä."
"Olikos sun aikomuksesi viedä minut pois hänen käsistään, Osmond?"
"Oli, hyvä prinssi."
"Ja jos min'en olisi ollut niin paha enkä olisi sanonut, kuka olin, olisin saattanut olla nyt turvassa! Oo herra Eerikki! herra Eerikki! Ettehän anna niiden laahustaa minua ranskalaiseen vankilaansa?"
"Tule, lapseni", lausui rouva Astrida, ojentaen käsivartensa. "Herra Eerikki on tekevä kaikki mitä voi puolestasi, mutta me olemme Jumalan kädessä."
Rikhard meni ja nojautui häntä vastaan. "Kunpa en olisi ollutkaan häjy!" sanoi hän surumielisenä hetkisen vaitiolon perästä, katsellen rouvaa sitte kummissaan. "Mutta kuinka te tulitte näin ylös?"
"Pitkä matka tämä oli minun vanhoille jaloilleni", sanoi rouva Astrida hymyillen, "mutta poikani auttoi minua. Hän luulee tämän olevan ainoan turvallisen paikan linnassa."
"Turvallisimman," sanoi herra Eerikki, ja "sittenkään se ei paljoa merkitse."