"Mitä tämä kaikki merkitsee, ystäväni", kysyi tämä. "Kuninkaamme tulee luoksenne kuin vieras kuuna päivänä ja te vastaanotitte hänet eilen kuin uskolliset vasallit ainakin. Minkä vuoksi olette siis nyt vetäytyneet pakosalle ja kätkeneet nuoren herttuanne? Se totta vie ei ennusta hyvää, että te tällä lailla koetatte pitää häntä piilossa. Sen vuoksi vaatii kuningas hänet heti nähdäkseen."
"Herra ranskalainen", vastasi Osmond, "kuninkaanne vaatii herttuata holhotikseen. Mutta millä oikeudella, siitä ei isälläni ole tietoa. Mutta kun Normandian valtiosäädyt ovat antaneet hänelle toimeksi pojan hoitamisen, katsoo hän olevansa velvollinen pitämään hänet huostassaan siksi, kunnes muita määräyksiä niiltä saapuu."
"Se tietää sitä, hävytön normanni, että te aijotte salvata pojan jonnekin ja pitää hänet omissa kapinoitsijankäsissänne. Tekisitte parhaiten antaessanne perään — se olisi viisainta sekä teille että hänelle. Lapsi on kuninkaan holhotti eikä häntä jätetä pohjolais-merirosvojen kasvatettavaksi röyhkeäksi ja kapinoitsijaksi."
Tällä hetkellä kajahti ulkoa sotahuuto, niin voimakas, että se voitti äänellään tornin portailla puhujat, kirkuna, joka oli Osmondille mieluinen ja jota tuhannet äänet toistelivat.
"Haro! Haro! pikku herttuamme!"
Tämä oli hyvin tunnettu normannilaisten sotahuuto. Niin oikeudenpitävä, niin valmis rankaisemaan kaikkia lakivastaisia uhkatöitä oli vanha Rolf herttua ollut, jotta vetoominen hänen paljaasen nimeensä oli kuin laki vääryyttä vastaan. Heti kun joku vääryys oli tapahtunut, huusivat normannit: "Ha Rolf!" eli lyhennettynä: "Haro!" Ja nyt tiesi Osmond, että se kansa, jonka mieltymyksen Rolfin oikeudentunto oli voittanut, oli kokoutunut suojelemaan hänen avutonta pojanpoikaansa. Vähälukuinen linnan väki tornikammarissa kuuli myöskin huudon, ja tämä tuotti sille toivoa ja iloa. Rikhard luuli olevansa jo hädästä kaukana, juoksi pois Astrida rouvan kainalosta ja karkeloi ympäri huonetta ihastuksissaan. Hän ikävöitsi vain nähdä uskollisia normannejaan, joiden äänten hän kuuli ulkona kaikuvan, heidän huudellessaan pikku herttuataan ja uhkaillessaan frankkeja. Ikkunat olivat kuitenkin niin ylhäällä, ettei niistä näkynyt muuta kuin taivas. Vanha vapaaherra de Centeville oli miltei yhtä malttamaton kuin Rikhard saamaan tietää, mitä sotavoimia oli saapunut ja mihin toimenpiteihin siellä aijottiin ryhtyä. Hän avasi oven ja huusi pojalleen, voiko tämä sanoa, mitä ulkona tapahtui. Mutta Osmond tiesi yhtä vähän, sillä hän ei erottanut muuta kuin mustat, tomuiset portaat edessään. Sitä paitsi ulkona yhä äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi käyvä meteli sotki ranskalaisten jokaisen äänen, joka muutoin olisi ylettynyt hänen kuuluvilleen linnasta. Vihdoin huusi kuitenkin Osmond isälleen norjaksi:
"Tänne on tullut frankkilainen vapaaherra, joka tällä kertaa ylen nöyrästi pyytää herttuata tulemaan kuninkaan pakeille."
"Sano hänelle", vastasi herra Eerikki, "ettei poika ilman normannilaisen neuvoston suostumusta lähde minun käsistäni".
"Hän sanoo", huusi Osmond tuokion perästä uudelleen, "että te saatte itse seurata mukana ja vartioida häntä niin monen miehen kanssa kuin tahdotte. Hän vakuuttaa ritarismiessanallaan, ettei kuninkaalla ole mitään pahaa mielessä. Hän tahtoo vain näyttää poikaa ulkona oleville Rouenin asukkaille, jotka huutavat häntä, uhaten hajottaa koko tornin, jolleivät saa nähdä pikku herttuataan. Vaadinko häneltä panttivankia?"
"Vastaa hänelle", lausui vapaaherra vastaan, "ettei herttua tästä huoneesta poistu ennen kuin meille taataan hänen turvallisuutensa. Eilisiltana istui kuninkaan vierimäisenä pöydässä muuan liehakoiva, liukaskielinen kreivi, tulkoon hän tänne, — siinä tapauksessa uskallan kukaties päästää herttuan heidän joukkoonsa."