Osmond antoi halutun vastauksen, joka vietiin kuninkaalle. Silläaikaa kiihtyi melu ulkona kiihtymistään, raivosi jo myrskynä, torvet törähtelivät ja "Dieu aide!" huudot kajahtelivat yhdessä normannien sotahuudon ja "Harcourtin Pyhä Maria!" huudon kanssa.
"Kuulkaa! kuulkaa!" huudahti herra Eerikki syvästi hengähtäen, ikäänkuin puolet hänen levottomuudestaan olisi haihtunut. "Poika on toimittanut asiansa ripeästi. Bernard on myöskin saapunut! Nyt kun hän on luonamme, on vaara torjuttu."
"Tässä tulee kreivi", sanoi Osmond, avattuaan oven. Sisään astui paksu, kookas mies, joka läähätti surkeasti noustuaan ylös jyrkkiä, rappeutuneita portaita, eikä näyttänyt aivan tyytyväiseltäkään joutuessaan mokomaan asemaan. Vapaaherra de Centeville piti kreivin kiireellistä tuloa hyvän merkkinä. Hän arvasi että Ludvig oli levoton arveluttavan asemansa vuoksi. Malttamatta kuunnella, mitä tällä panttivangilla olisi ollut sanottavaa, viittasi hän kirstua, jolla hän itse oli istunut, käskien yhden sotilaan asettumaan kummallekin puolen kreiviä. Sitte sanoi hän Astrida rouvalle: "Nyt, äiti, tiedätte, mitä teidän on tehtävä, jos lapselle sattuu jotakin pahaa. Tulkaa, prinssi Rikhard!"
Rikhard lähestyi ovea. Herra Eerikki otti häntä kädestä, Osmond pysyttelihe hänen kintereillään, ja kaikkien niiden soturien seuraamana, joita ei tarvittu Astrida rouvan ja hänen panttivankinsa vartioimiseen, laskeutui Rikhard portaita alas. Hän ei ollut ollenkaan pahoillaan, että sai lähteä sieltä pois, sillä hän oli väsynyt istumaan ahtaassa, suletussa tornihuoneessa, josta ei voinut nähdä tämän taivaallista. Ei Rikhard tuntenut pelkäävänsäkään, niin kauan kuin hänen kansansa huudot kaikuivat hänen korviinsa.
Hänet vietiin tuohon suureen neuvottelukammariin, joka oli linnan salin päällä. Siellä astua vippasi kuningas edes takaisin kalpeampana entistään. Tämä ei ollutkaan ihme, sillä meteli ulkona kävi yhä hirvittävämmäksi ja kivi toisensa perään sinkahutettiin syvällä muurissa olevaan ikkunaan.
Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Rikhard astui sisään toisesta, ovesta, tuli kreivi Bernard toisesta. Hälinä ulkona taukosi myöskin.
"Mitä tämä merkitsee, herrat?" huudahti kuningas. "Minä tulen tänne kaiken hyvän tarkoituksessa, lämpimän ystävyyteni muiston elähyttämänä herttua Wilhelmiä kohtaan, ottaakseni hänen poikansa hoitaakseni ja neuvotellakseni kanssanne keinosta, miten hänen kuolemansa kostettaisiin, — ja tämä on teidän tervehdyksenne! Kätkette lapsen ja yllytätte Rouenin roskaväen kimppuuni. Näinkö te vastaan otatte kuningastanne!"
"Herra kuningas", vastasi Bernard, "mitkä aikeenne lienevätkään, en niitä tunne. Kaikki tietoni supistuu siihen, että Rouenin porvarit ovat kovasti vihastuneet teihin, jopa siihen määrään, että yrittivät miltei repiä minut kappaleiksi, kun olin poissa tästä tilaisuudesta. Sanovat teidän pitävän lasta vankina hänen omassa linnassaan ja tahtovat saada hänet haltuunsa, vaikkapa linnakin tulisi revittäväksi maahan perustuksiaan myöten."
"Te olette rehellinen mies, uskollinen alamainen — te käsitätte hyvät tarkoitukseni", sanoi Ludvig vapisten, sillä norjalaiset olivat kauhean pelättyjä. "Te ette tahtoisi ottaa päällenne häpeää, jos kaupunkinne ja kansanne nousisi kapinaan. Neuvokaa minulle — tahdon tehdä kaikki mitä käskette — kuinka minun on lepytettävä heidät?"
"Ottakaa poika, viekää hänet ikkunan luo ja vannokaa, ettette aijo tehdä hänelle mitään pahaa ettekä ottaa häntä meiltä pois", sanoi Bernard. "Vannokaa tämä kuningaskuntanne kautta."