"Kuninkaana — kristittynä voin sen vannoa", sanoi Ludvig. "Tule tänne, poikaseni! Minkä vuoksi karttelet minua? Mitä olen tehnyt sinulle, jotta sinun tarvitsisi pelätä minua? Olet kuullut häjyjen kielten parjaavan minua, lapseni. Tule luokseni!"
Harcourtin kreivin viitattua talutti herra Eerikki Rikhardin esiin ja pani tämän käden kuninkaan käteen. Ludvig vei Rikhardin ikkunan luo, nosti hänet ikkunan pielelle ja seisoi siinä käsivarsi hänen ympärillään. "Eläköön Rikhard, pikku herttuamme!" kajahti silloin uudelleen. Herra Eerikki poikineen katseli tällä välin kummissaan ukko Harcourtia, joka pudisteli päätään ja mutisi omalla kielellään: "Tahdon tehdä kaikki mitä voin. Mutta voimamme ovat vähäiset ja kuningas on voiton puolella. Sotaa on meidän vielä toistaiseksi vältettävä."
"Kuulkaa! Hän aikoo puhua", huomautti Osmond.
"Hyvät herrat! Kelpo porvarit!" alkoi kuningas, kun huuto oli hieman hiljennyt. "Minua ilahduttaa nähdä, minkälaista rakkautta osoitatte nuorelle herttuallenne! Toivon, että kaikki alamaiseni olisivat minulle yhtä uskollisia. Mutta miksikä pelkäätte minua, aivan kuin olisin tullut vahingoittamaan häntä? Minua, joka olen tullut tänne ainoastaan neuvotellakseni kanssanne, mitenkä meidän on kostettava hänen isänsä kuolema, — isänsä, joka auttoi minut tänne takaisin Englannista ollessani maanpaossa, ilman ystäviä ja isänmaata. Ettekö tiedä, mitenkä suuri tuo kiitollisuuden velka on, jossa olen herttua Wilhelmille? Hän se teki minusta kuninkaan — hän hankki minulle Germanian kuninkaan ystävyyden, hän kantoi poikani kastettavaksi; — häntä minun on kiittäminen koko vallastani ja asemastani. Ainoa haluni on siis saada hyvittää hänen poikaansa tästä, kosk'en valitettavasti voi palkita hänelle itselleen: herttua Wilhelm lepää verisessä haudassaan! Minun asiani on kutsua hänen murhamiehensä tilille ja rakastaa ja helliä hänen poikaansa yhtä paljon kuin omia poikiani!"
Näin sanoen syleili Ludvig hellästi poikasta, ja kansa ulkona yltyi huutamaan: "eläköön Ludvig kuningas! eläköön Rikhard!"
"Te kai ette päästä lasta käsistämme?" sanoi herra Eerikki tällä välin
Harcourtille.
"En ilman riittävätä takausta hänen turvallisuudestaan. Mutta sotaan emme ole vielä varustautuneet ja välttääksemme sitä on ainoa keino antaa hänen mennä mukana."
Eerikki murahti, puistellen päätään; mutta Harcourtin kreivin mielipiteellä oli häneen siksi suuri merkitys, ettei tullut kysymykseenkään panna sitä vastaan.
"Tuokaa tänne kaikki, mitä pidätte pyhinnä", sanoi kuningas, "ja minä olen vannova niiden kautta juhlallisen valan ollakseni herttuanne uskollisin ystävä."
Hetken viivyke syntyi, jolloin normannilais-jalosukuisilla oli aikaa jatkaa tuumailujaan. Rikhard katseli heitä tarkasti, levottomana siitä, mitenkä tässä kävisi. Hartaasti halusi hän myöskin kysäistä Albericia.