Äkkiä näki hän joukon tuomiokirkon pappeja tulevan sisään juhlakulkueessa. He toivat mukanaan Uuden Testamentin, saman, jolla Rikhard oli tehnyt kruunausvalansa, ynnä muita kirkon pyhiä kalleuksia, säilytettyinä kultaisessa lippaassa. Pappien perästä tuli muutamia normannilaisia ritareja ja jalosukuisia sekä useita Rouenin arvokkaimpia porvareja. Suureksi mielihyväkseen huomasi Rikhard heidän joukossaan Alberic de Montémarinkin. Molemmat pojat tirkistelivät toisiaan innokkain, ikävöivin silmäyksin, valmistuksia tehtäessä kuninkaan valaa varten.
Kivipöytä siirrettiin huoneen keskeltä sellaiseen paikkaan, että se näytti jonkunlaiselta tuomiokirkon alttarilta. Harcourtin kreivi asettausi sen eteen, tarttui kuninkaan käteen ja kysyi lupaisiko hän olla Rikhardin, Normandian herttuan, ystävä, suojelija ja hyvä valtaherra, suojella häntä kaikilta vihollisilta sekä edistää aina hänen menestymistään. Ludvig vannoi käsi Testamentilla tekevänsä niin.
"Amen", sanoi Bernard Tanskalainen juhlallisesti. "Ja niin kuin sinä pidät valasi isätöntä poikaa kohtaan, samalla mitalla maksakoon Herra itsellesikin!"
Sitte seurasi edellisenä iltana kesken jäänyt toimitus: Rikhard teki uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan kuninkaalle, ja tämä puolestaan otti hänet vasallikseen molempien Normandian ja Bretagnen herttuakuntain hallitsijana. "Ja", lisäsi kuningas, nostaen pojan käsivarrelleen ja suudellen häntä, "rakkaampaa vasallia ei minulla ole koko valtakunnassani kuin tämä armas lapsi, murhatun ystäväni ja hyväntekijäni poika — yhtä kallis minulle kuin omat lapseni ja puolisoni, minkä heti toivon saavani osoittaa." Rikhard ei paljoakaan välittänyt hänen hyväilyistään. Mutta hän oli vakuutettu, ettei kuninkaalla tosiaankaan ollut mielessä mitään pahaa häntä vastaan. Siksipä häntä kummastuttikin kaikki Centevillein epäilemiset.
"Nyt, urhoolliset normannit", sanoi kuningas, "varustautukaa pian hyökkäämään tuon kavaltajan Flanderin Arnulfin kimppuun. Holhottini asia on minunkin asiani. Kohta soipi sotatorvi, koko valtakunnan sotajoukko kutsutaan aseihin. Ja Arnulf on, nähdessään poroksi poltetut kaupunkinsa ja vasallienpa veren, oppiva katkerasti katumaan päivää, jona hän laski jalkansa Pecquigny saarelle! Kuinka monta normannia voitte asettaa katselmukseen, herra kreivi?"
"Enpä osaa oikein sanoa — ehkä muutamia satoja peitsiä", vastasi vanha tanskalainen varovasti. "Riippuu niiden sotilasten luvusta, jotka ovat ottaneet pestin italialaissotaan saraceenejä vastaan. Siihen saatte kuitenkin kaikissa tapauksissa luottaa, herra kuningas, että jokaikinen mies Normandiassa ja Bretagnessa, joka kykenee miekkaa paljastamaan ja jousta jännittämään, on valmis käymään taisteluun Wilhelm herttuan murhaa kostamaan. Niin, onpa autuaan vainajan muisto käynyt ylen kalliiksi kaukaiselle kotiseudullemmekin Pohjolassa. Meidän tarvitsee vain lähettää sana kuningas Harald Sinihampaalle, ja kohta majailee Seinevirralla laivasto, täynnä urhoollisia tanskalaisia, jotka panevat Flanderin jopa koko Ranskankin vapisemaan. Me pohjan miehet emme niinkään hevin unhoita vanhaa ystävyyttä ja kiitollisuutta, herra kuningas."
"Kyllä, kyllä, minä tunnen jo vanhastaan tuon pohjoismaalaisen uskollisuuden", vastasi Ludvig levottomasti, "mutta emme taida tarvita moisia hurjia liittolaisia kuin te ehdotatte. Parisin kreiviltä ja Senliin Hubertilta on luullakseni myöskin apua toivottavissa!"
"Uskollisempaa ystävää Normandialla ei ole kuin viisas ja urhokas vanha Hugo Valkonen!" sanoi Bernard. "Mitä taas Senliiseen tulee, on hän pojan eno ja siis kahdestakin syystä liittolaisemme."
"Minua ilahduttaa nähdä luottamustanne", vastasi Ludvig. "Olen antava teille kohta, itsestäni lähempiä tietoja. Kotiin on minun kuitenkin palattava kootakseni sotavoimani ja mahtavimmat vasallini. Ja luvallanne, urhoolliset normannit, tahdon ottaa rakkaan, nuoren holhottini mukaani. Hänen läsnäolonsa puhuu paremmin hänen asiansa puolesta kuin pontevimmatkaan sanat. Sitä paitsi saapi hän kasvaa molempien poikieni kanssa rakkaudessa ja ystävyydessä ja oppia yhdessä heidän kanssaan kaikkia hyviä tietoja ja harjoitella ritarillisia urheiluja. Hänen ei tarvitse koskaan tuntea itseään isättömäksi ja äidittömäksi, niin kauan kuin hän on kuningatar Gerbergen ja minun hellässä huolenpidossa."
"Tahdotteko olla hyvä ja antaa pojan tulla tänne luokseni, herra kuningas", vastasi Harcourt suorasukaisesti. "Minun täytyy puhua muuan sana hänen kanssaan, ennenkun saatan tähän vastata."