"Mene sitte, Rikhard", sanoi Ludvig, "mene uskollisen vasallisi luo — olet onnellinen kun sinulla on semmoinen ystävä. Toivon, että käsität hänen ystävyytensä arvon."
"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi kreivi äidinkielellään, kun Rikhard oli jättänyt kuninkaan ja tullut hänen luokseen, "mitä tuumitte itse tästä ehdotuksesta?"
"Kuningas on ylen hyvä", sanoi Rikhard. "Olen varma, että hän tarkoittaa hyvää, mutta en tahdo lähteä Rouenista enkä Astrida rouvan luota."
"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi tanskalainen kumartuessaan alemmaksi ja puhuessaan matalalla äänellä. "Kuningas on päättänyt ottaa teidät kanssansa. Hän on tuonut mukanaan urhoollisimmat frankkinsa ja tullut tänne niin odottamatta, että joskin minä onnistuisin pelastamaan teidät hänen käsistään, se ei kuitenkaan kävisi päinsä ilman veristä tappelua. Tässä te voisitte ehkä vahingoittua; he valloittaisivat meiltä linnan ja kaupungin ja polttaisivat ne. Mutta muutamissa viikoissa ja kuukausissa olemme ehtineet koota koko voimamme, joten Normandian ei tarvitse säikähtää vihollista. Tämä väliaika täytyy teidän oleskella hänen luonaan."
"Täytyykö minun — ja ihanko yksin?"
"Ei, ei yksin, ei ilman luotettavimpaa suojelijaa, minkä voimme löytää. Eerikki ystävä, mitä sinä sanot?" ja hän laski kätensä vanhan vapaaherran olalle. "En tiedä kumminkaan, oletko sinä sopivin. Uskollinen sinä kyllä olet kuni pohjan tunturi, mutta tahtoisinpa tietää, onko pääsi kylliksi ovela oivaltamaan kaikkia ranskalaisten juonia ja vehkeitä, niin tarkkanäköiseksi kuin viime yönä osoittauduitkin."
"Osmondhan se oli, enkä minä", sanoi herra Eerikki, "Hän tuntee heidän heveltävän kielensä paremmin kuin minä. Hänet olisi paras lähettää poika paran kanssa, jos kerran niiksi tulee."
"Miettikäähän", sanoi kreivi matalalla äänellä. "Osmond on ainoa teidän oivan, vanhan sukunne jälkeläinen, vanhuutenne toivo — jos pelissä on vilppiä, tietysti pojan suojelija on ensimmäinen, jota se tulee kohtaamaan."
"Kun te kerran katsotte hyväksi panna koko Normandian ainoan toivon vaaranalaiseksi, en minä ole mies, joka poikani estäisin menemästä sinne, missä hän voipi olla ruhtinaalleen avuksi", lausui vanha Eerikki surullisesti. "Poloinen pikku herttua on kyllä tunteva itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi tuolla vieraalla maalla, ja kovan kovaa, sydämmetöntä olisi, jollei hänellä sivullaan olisi edes uskollista toveria ja ystävää."
"Olkoon sitte niin!" sanoi Bernard. "Niin nuori kuin Osmond onkin, uskon kuitenkin kernaammin lapsen hänen huostaansa kuin jonkun toisen, sillä hän on terävä-ajatuksinen ja ripeä toimissaan."