Kuudes luku.
Pois tuosta korkeasta, ahtaasta Rolfin torniin johtavasta porttikäytävästä ynnä kaikkien ystävällisten, surumielisten kasvojen luota, pois Rouenin pienistä taloista puoteineen, jotka näyttivät markkinakojuilta, ja luota reippaiden porvarien, jotka äänekkäästi huutelivat: "eläköön herttua Rikhard! eläköön kuningas Ludvig! kuolema flaameille!" — pois leveän Seinen seuduilta — pois kodista ja ystävien luota ratsasti Normandian nuori herttua Ranskan kuninkaan ratsun rinnalla.
Kuningas osoitti hänelle erikoista huomiotaan, ajoi hänen sivullaan, puheli hänen kanssaan, ihaili kaunista karjaa, joka huoletonna käyskeli viheriällä, rehevällä tasangolla. Nähdessään peltojen hyötyisän, tummanruskean maaperän, linnojen tornit, jotka kohousivat metsäin takaa, luostarit, joita ympäröi varakkaat tilukset, nuo monet kylät maalaiskukkojen ympärillä ja väestön paljouden, joka tulvasi katsomaan retkyettä ja toistelemaan eläköönhuutoja kuninkaalle sekä toivomaan siunausta pikku herttualle, — silloin sanoi hän Rikhardille kerran toisensa perästä, että hänen herttuakuntansa oli paras ja varakkain niinhyvin Ranskassa kuin Saksassakin.
Kun heidän oli mentävä Epte joen yli, tahtoi kuningas Rikhardin omaan veneesensä. Näin istuen Ludvigin vieressä ja haastellen innokkaasti haukoista ja koirista, siirtyi pikku herttua oman herttuakuntansa rajan yli.
Joen toisella puolella oleva seutu ei ollut Normandian kaltaista. Ensiksi tulivat he suureen metsään, jossa ei näyttänyt olevan tietä ei polkua. Kuningas määräsi oppaaksi muutaman soutajista, jonka molemmilla puolilla kävi kaksi soturia, pakottaen oppaan astumaan etunenässä. Toiset karsivat ja raivasivat miekoillaan ja sotakirveillään piikkisen viidakon ja pensaikon tukkimaa tietä. Pitkin matkaa tähysteltiin tarkasti, jottei rosvot äkkiarvaamatta yllättäisi. Siltä varalta pidettiin aseet valmiina ensi tiukassa käytettäviksi. Kun näin oli päästy metsän läpi, kohousi linna kulkijain nähtäviin. Vaikka ei vielä ollut myöhäkään, päättivät he kuitenkin yöpyä siihen, senkin vuoksi kun pikkusen matkan päässä oli rimpi, jonka yli ei ollut hyvä lähteä iltahämärissä kulkemaan.
Linnan herra otti kuninkaan vastaan suurella kunnioituksella, vaan Normandian herttualle ei hän osoittanut erikoisempaa huomaavaisuutta, ja Rikhard huomasi ettei kuninkaan vierussijaa pöydässä annettu hänelle. Hän sävähti tulipunaiseksi ja katsoi ensin kuninkaasen, sitte Osmondiin. Mutta viimemainittu nosti varoittaen sormeaan. Rikhard muisti, kuinka äkkipikaisuus vastikään oli saanut hänessä vallan ja mitä tästä oli seurannut. Sen vuoksi päätti hän nyt koettaa hillitä itseänsä. Tämän lisäksi pistäytyi samassa sisään vapaaherran tytär, vieno ja miellyttävä, noin viiden- tahi kuudentoista vaiheilla oleva tyttönen. Tämä alkoi pakista hänen kanssaan ja onnistui niin hyvin kiinnityttämään Rikhardin huomion, että tämä kokonaan unhotti arvonsa loukkaamisen.
Kun he taas jatkoivat matkaa, liittyi vapaaherra muutamain käskyläistensä kanssa matkueesen näyttääkseen ainoata luotettavaa tietä rämeikön yli. Tie oli hyvin niljakka, petollinen ja pahakulkuinen, niin että hevosten jalat uppoutuivat syvään vesilätäköissä. Kuningas ja linnan herra ratsastivat rinnakkain ja muut jalosukuiset ranskalaiset heidän ympärillään. Rikhard jätettiin jälkijoukkoon. Vaikka ranskalaiset soturit varoivat tarkasti päästämästä häntä näkösältään, ei kumminkaan kukaan tarjonnut hänelle pienintäkään apua. Mutta Osmond jätti oman hevosensa Sybaldille, eräälle häntä seuraavalle normannilaiselle sotamiehelle, ja talutti Rikhardin hevosta ohjaksista koko matkan tuota hetteistä polkua pitkin. Tehtävä varmaankaan ei ollut helppo Osmondille, jolla oli päällään raskas rautapaitansa, jota paitsi teräväkärkiset, rautahelaiset saappaat vajosivat joka askeleella syvälle liejuun. Hän ei puhunut juuri mitään, mutta näytti tarkoin panevan merkille jokaisen salavan kannon ja kiven, joka saattoi olla tienviittana.
Suon toiselta rannalta alkoivat laajat, kolkot kanervikkokankaat, ilman pienintäkään elon tahi ihmisasutuksen merkkiä. Täällä jätti linnan herra hyvästit kuninkaalle ja pani matkaajille seuraksi ainoastaan kolme asesotamiestä näyttämään tietä luostariin, jonka piti olla seuraavana lepopaikkana. Hän lähetti kolme, koska yhden, vaikka aseellisenkin, ei ollut viisasta ratsastaa yksinään. Oli nimittäin pelättävä erään toisen vapaaherran hyökkäyksiä, joka vainosi verisesti edellistä ja jonka ympäri samoilevat rosvojoukot tekivät koko rajaseudun matkustajalle peräti vaaralliseksi.
Rikhard saattoi syystä kyllä huomauttaa, ettei hän pitänyt tästä maakunnasta puoltakaan sitä vertaa kuin Normandiasta, arvelipa että kansan täällä olisi pitänyt kuulua Astrida rouvan kertomukseen kultaisista rannerenkaista, jotka vuosikauden hänen isoisänsä aikoina olivat riippuneet puunoksassa metsässä.
Pitkin matkaa oli seutu likipitäen saman näköistä: kolkot kankaat, suot ja metsät vaihtelivat. Linnat törröttivät korkeilla kunnailla, mistä ne uhkaillen katselivat ympäristöönsä; alangossa olivat yhteenahdetut kylät. Mutta asukkaat olivat joko puittaneet pakoon karjoineen päivineen nähdessään aseellisen joukon, tahi jos olivat jääneet aloilleen, näki vain laihoja, kurjia olentoja, joiden jäsenet kantoivat nälän merkkiä ja kasvot taudin leimaa ja olipa muutamilla rautapantakin kaulassa.