Jos poikkeukseksi näki paremmin voivan seudun viljavainioineen ja viinitarhoineen kukkuloiden rinteillä, lihavine karjoineen ja terveine, tyytyväisine maalaisineen, silloin saattoi olla varma, että sai nähdä rivin pitkiä, mataloita, ristipäätyisiä kivirakennuksia. Näiden keskellä oli aina lyhyt nelikulmainen kirkontorni ja kyläjästä ympäröi käppyräiset, ijänikuiset omenapuut tahi vehmaat vihannestarhat, jotka ulottuivat aina alas niityille. Jos kuningas — jostain linnasta otettujen soturien tahi vapisevan orjan asemesta, jota pakotettiin palvelusta tekemään ja jota lyötiin, uhattiin ja pidettiin silmällä, ettei saanut vilpistellä — pyysi semmoisesta luostarista opasta, niin otti tavallisesti joku luostarivelistä sauvansa taikka nousi aasin selkään. Sitte opasti hän heitä rauhallisena ja kotimatkastaan huoletonna, sillä hän tiesi köyhyytensä ja pyhän pukunsa suojelevan häntä seudun vallattomimmankin rosvon päällekarkauksilta.
Tällä tavoin matkasivat he kunnes pääsivät kuninkaalliseen Laon-linnaan. Tornissa liehuva liljoitettu lippu ilmoitti Ranskan kuningattaren ja hänen molempain poikainsa läsnäoloa. Kuningas ritareineen ratsasti ensiksi pihaan, ja ennenkun Rikhard ennätti seurata häntä tuossa ahtaassa holvikkaassa porttikäytävässä, oli hän jo hypännyt alas ratsailta, pistäytynyt linnaan ja kadonnut näkyvistä. Osmond piti herttuan jalustinta ja seurasi häntä suureen linnan saliin viepiä portaita. Sali oli väkeä täynnä, vaan kukaan ei antanut tilaa Rikhardille, joka pysyttelihe aseenkantajansa kädessä kiinni ja kysyväisenä hämillään katseli häneen.
"Herra hovimestari", sanoi Osmond, huomatessaan nyt muhkean, hartevan, vanhan miehen, jolla oli harmaat hapset ja kaulassa kultaiset vitjat. "Tämä on Normandian herttua — pyydän teitä saattamaan hänet kuninkaan luo."
Sen enempää ei Rikhardilla ollutkaan syytä valittaa laiminlyömisistä, sillä hovimestari teki samassa silmänräpäyksessä hänelle syvän kumarruksen ja huutaen: "tilaa, tilaa korkeasukuiselle ja mahtavalle ruhtinaalle, hänen ylhäisyydelleen Normandian herttualle!" vei hänet salin korotettuun osaan. Täällä seisoi kuningas ja kuningatar keskenään puhellen. Kuningatar käännähti päin, kun Rikhard ilmoitettiin tulevaksi, niin että tämä saattoi nähdä hänen kasvonsa. Mutta ne olivat keltaisen kalvakat ja tuikean näköiset, jonka vuoksi ne eivät Rikhardia miellyttäneet, vaan saivat hänen pysähtymään epäröivänä vastenmielisyyden ilme kasvoillaan. Mutta Osmond nykäisi häntä varoittaen hartioista muistuttaakseen, että hänen pitäisi astua esiin, notkistaa toinen polvensa ja suudella kuningattaren kättä.
"Tuossa hän nyt on", sanoi kuningas.
"Sittepä hän on ainakin turvassa", sanoi kuningatar. "Mutta mitä varten tuo pohjolaisjättiläinen riippuu ihan hänen kantapäillään?"
Ludvig suhahti jotain matalalla äänellä, ja tällä välin koki Osmond kuiskuttaen saada nuoren herttuansa käymään esille tervehtimään kuningatarta, kuten tapana oli.
"Min' en tahdo, sanon mä sulle", virkkoi Rikhard. "Näyttää niin häjyltä, enkä minä pidä hänestä."
Onneksi puhui hän omaa kieltään; mutta hänen silmäyksensä ja äänensä ilmaisivat kyllin riittävästi, mitä hän sanoi. Kuningatar Gerbergen kasvoille kuvastui tämän vuoksi vieläkin tympäsevämpi ilme.
"Oikea pohjoismainen karhunpenikka", sanoi kuningas, "yhtä villi ja hankalasti pideltävä kuin kaikki toisetkin. Käy tervehtimään niinkuin pitää — oletko unohtanut, missä olet?" lisäsi hän ankarasti.